Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Oliko tämä edes ystävyyttä? Vai käytinkö vaan itseäni loppuun?
15.08.2025 |
Oon toipumassa ihmissuhteesta, jota pidin vuosia ystävyytenä mutta nyt alan miettiä, oliko se koskaan sitä.
Kyseessä on ihminen, jonka kanssa viestiteltiin usein, ja olin aidosti mukana hänen elämässään: kysyin kuulumisia, reagoin asioihin, toivoin voimia isoihin hetkiin, kuuntelin kun hän purki huolia ja sydäntään. Välillä jaoin jotain omasta elämästäni, mutta siihen ei juuri koskaan tullut vastakaikua.
Viime aikoina sain havaita, että vaikka hän jakoi isoja asioita kuten läheisen sairastuminen ja perheen kasvu joka oli pitkään toiveena. Minä olin vain vastaanottava osapuoli. Aina. Hän ei koskaan kysynyt mitään minusta. Ja jos kerroin jotain eli jatkoin viestittelyä ei niihin reagoitu.
Nyt kun hän synnytti, huomasin reagoivani ihan eri tavalla kuin ennen. En kysynyt enää mitään, laitoin vain neutraalin viestin. Ja se riitti.
Ärsyttävintä on ehkä se, että jossain vaiheessa tämä tuttuus jo kuivui kasaan koska en tehnyt työtä sen eteen. Se kuitenkin pakotettiin ystävyydeksi taas ja senkin työn tein minä. Oli kuulemma niin ikävä yms. Sama kaava kuitenkin lähti heti. Hän sai purkaa ongelmia ja mieltään mutta ystävyyden illuusio rakentui mun varaan.
Onko muilla kokemusta tällaisesta? Siitä kun vuosien jälkeen alat nähdä kirkkaasti, että koko ystävyys oli sun varassa? Että toinen ei oikeastaan koskaan tullut sua kohti, vaan käytti sua taustatukena?
Miksi tällaista ei tajua aiemmin? Ja miksi silti vähän surettaa, vaikka tietää nyt totuuden?
Kommentit (2)
Mulla ollut hyvin samanlainen tilanne, ja oon viimein päässyt siitä vähän etäämmälle.
Meidän ystävyys kesti yli 10 vuotta. Ja jälkikäteen näen, että se rakentui pitkälti mun varaan. Mä olin se, joka vastasi heti, muisti synttärit, kysyi kuulumiset, osti pienet lahjat ja yritti pitää yhteyttä yllä, vaikka toinen oli tosi passiivinen.
Hän tuli kyllä aina takaisin, kun tarvitsi jotain purkupaikkaa, neuvoja, emotionaalista tukea mutta muuten musta tuntui, että olin varaystävä. Jos tärkeämmät ihmiset oli kiireisiä, mä kelpasin.
Kun mä lopulta aloin hiljentyä ja en enää vastannut heti tai jakanut itsestäni niin paljon, yhteys kuihtui. Eikä hän kysynyt perään. Se kertoi mulle kaiken.
Ehkä kaikkein vaikeinta oli se, että kun mulla oli elämässä tosi vaikea hetki, hän ei ollut siinä. Ja silti myöhemmin puhuu kuin oltaisiin yhä läheisiä.
Mä en halua enää katkeroitua. Haluan vaan antaa sen haihtua pois. Ja ehkä ottaa opiksi sen, ettei pelkkä historia tee kenestäkään ystävää.
Joskus ystävyys on vaan epätasapainossa ja silloin siitä kannattaa päästää irti. Vaikka vähän kirpaisisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Mä halusin tietää, että miten jotkut on niin sokeita omalle käytökselleen et voi toisia käyttää omien ongelmien purkuun mut ei vastavuoroisesti? Mulla ollut näitä useita ja jokainen ystävyys loppuu kun en enne tilaa niiden valitukselle jos he ei kuuntele mitä mulle kuuluu edes joskus