Lapsiperhe-elämän ilot ja surut.

Eilisessä ketjussa joku vanhempi valitti ettei vanhemmuus ole tuonut iloa kuin joinain tiettyinä vuosina. 

En kyllä itse ole kokenut koskaan sellaista vuotta, että olisi kaikki ollut pelkkää onnea tai pelkkää murhetta. On parempia ja huonompia vuosia, mutta jokaisessa vuodessa, kuukaudessa, viikossa ja päivässä on aina hyviä ja huonoja hetkiä, toki jos joutuu pahaan onnettomuuteen tai on keskellä syöpähoitoja tms. todella ainutkertaista elämässä, voi olla päiviä että on vain huonoja tuntemuksia.

Jos lapsi on hankala, se johtuu sun ja sun puolison geeneistä, ja teidän kasvatuksesta, ei se lapsi ole sellainen kuin on, ihan vaan sattumalta. Ei yleensä rauhallisten vanhempien lapsesta tulee levotonta kiukuttelijaa joka ränkyttää joka asiassa, geenit määrittää sitä aika paljon. Joten jos lapsesi on ärsyttävä, olet todennäköisesti itsekin.

Ja se pitäisi muistaa, että lapsetkin ovat vain ihmisiä, ja jokainen oma yksilönsä. Ei voi verrata naapurin kakaroihin, mutta siihen minkälainen itse oli lapsena kyllä voi, se antaa osviittaa, samoin kun katsoo omia vanhempiaan, voi ennustaa minkälainen itse on vanhuksena. Minä olen alkanut jo näin viisikymppisenä muistuttamaan vähän isoäitiäni vaikka lapsena ja nuorena oli enemmän isän piirteitä. Mutta myös käytös on hyvin pitkälle vanhemmilta opittua, itsekin tunnistan sekä itsessäni, että miehessäni käyttäytymismalleja, ja ihan sanojen- ja äänenkäyttöä, joka on kuin omalla vanhemmalla.

Jokaisessa perheessä on omat tapansa, ja perheenjäsenet asemoituvat perheessä eri tavalla. Joku on perheen lellitty vauva ja käytös muotoutuu sen mukaan, ja toinen saattaa olla pikkuvanha vastuunkantaja. Mutta niitäkin rooleja myös luonne ja temperamentti muokkaa.

On todella epäreilua lasta kohtaan sanoa, että et tuonut minulle sinä ja sinä vuosina iloa ja onnea. Se olisi erittäin epäreilua sanoa vanhemmalle itsellekin oman vanhemman taholta. Lapsi ei yksin ole syyllinen vanhemman tunteisiin.