Lue keskustelun säännöt.
Mitä ajattelisit 20-vuotiaasta, jolla ei ole koskaan ollut kavereita
26.06.2025 |
Mitä ajattelisit 20-vuotiaasta naisesta, joka on koko elämänsä ollut yksinäinen ja jolla ei ole koskaan ollut kavereita? Ei vapaa-ajalla tai missään koulussa eskarista lukioon. Ei siis oma valinta, on yrittänyt tutustua ihmisiin.
Kommentit (27)
Ymmärrettävää ja minkä sille voi. Ainakin on yrittänyt olla seurassa. Ja koskaan ei ole myöhäistä, vanhana tai nuorena tai edes kuoleman jälkeen taivaassa, kunhan osuisi sopivat. Ei väärien kanssa toimikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelisin että on kuin minä. Kaikki eivät vain saa kavereita nuorena.
Peiliin kannattaa katsoa. Ehkä elämän jossain vaiheessa löytyykin, jonka kanssa synkkaa.
Ajattelisin, että tervetuloa kerhoon.
Itsekin olen puhelias, sosiaalinen, koulut käynyt, työelämässä ikäni ollut. Paljon on sellaisia hyvänpäiväntuttuja, muttei sen syvempää.
Jostain ihmeen syystä kavereita ei vaan tartu. Tätä jatkunut viimeiset 25v.
M43
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos se ei haittaa häntä niin en mitään, mutta jos kaverittomuus surettaa niin on keljua kyllä. Moni toivoo ystäviä ja parisuhdettakin ja on tosi ikävää jos sitten ei löydy samanhenkisiä ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on tietoinen päätös että ei enää kavereita. Joka ikinen pettänyt, sählännyt mm. silloisen poikaystäväni kanssa ym.ym. Nyt olen onnellisin.
Vierailija kirjoitti:
Peiliin kannattaa katsoa. Ehkä elämän jossain vaiheessa löytyykin, jonka kanssa synkkaa.
Sieltä peilistä katsoo se ainut kaveri.
Minulla oli alle kouluikäisenä yksi kaveri, mutta sitten hän alkoi kiusata minua. Peruskoulussa ja lukiossa en saanut kavereita, koska kaikkia, jotka uskaltautuivat minun seuraani edes hetkeksi, alettiin kiusaamaan.
Parikymppisenä minulla oli muutaman vuoden ajan yksi kaveri, joka hyväksikäytti minua taloudellisesti. Kun löysin vakaa kolmekymppisenä puolison, tämä kaveri katkaisi välit, koska en ollut enää hyväksikäytettävissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En mitään ihmeempää, mä olen itse nyt viisikymppinen jolla ei ole koskaan ollut kavereita eikä ystäviä. Jotkut vaan syntyy jollain tapaa erilaiseksi, niin ettei ihmiset pidä heistä. Se on joku olemuksellinen juttu, ehkä joku neuroepätyypillisyys tai jotain, ei sellainen helpohkosti korjattavissa oleva että pitäisi vaan vähän muuttaa käytöstään niin tykättäisiin. Kyllä minä nuorena yritin kaikkeni että kelpaisin ja olisin normaali, en koskaan kelvannut. Kiusattiin ja hyljeksittiin vaan.
Lopulta hyväksyin, että tällainen minä olen, ja eipä siinä erakon elämässäkään mitään vikaa ole. Ihan hyvä elämä mulla o ainakin ollut, kunhan lapsuuden ja nuoruuden kiusaamisista ja omasta pakkomielteestä saada kavereita pääsin. Nyt teen etätöitä kotoa, ja asun pienessä torpassani suon laidalla kahden koiran kanssa. Ei kiinnosta ihmiset sitten pätkääkään.
Veikkaisin nepsypiirteitä. Joku outous, joka estää ystävystymisen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelisin, että omituinen. Itse en ole mitenkään kovin sosiaalinen ja muutenkin ollut aika huono kaveri kun kotoa en oppinut miten ihmisten kanssa ollaan. Ja silti oli koko kouluajan tiivis kaveriporukka.
Myötätuntoa minäkin kokisin. Mielestäni ihan ok olla erakompi, tietenkin. Mutta jos on sitä vasten tahtoaan, niin surettaa ja harmittaa.
Ensimmäinen mielikuva tällaisesta vastentahtoisesti kaverittomasta on, että hän on ujo ja ei niin näkyvä ihminen. Ajattelen siis ihan positiivista, en oleta että olisi hankalampi ihminen mitenkään. Vaikka varmasti jotkut ovatkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 100% aloituksen kanssa identtinen nainen :(
Sama täällä.
Ehkä kaikkia ihmisiä ei vain ole luotu ihmissuhteisiin... Ja puhun tässä vain omasta puolestani.
Vierailija kirjoitti:
En mitään ihmeempää, mä olen itse nyt viisikymppinen jolla ei ole koskaan ollut kavereita eikä ystäviä. Jotkut vaan syntyy jollain tapaa erilaiseksi, niin ettei ihmiset pidä heistä. Se on joku olemuksellinen juttu, ehkä joku neuroepätyypillisyys tai jotain, ei sellainen helpohkosti korjattavissa oleva että pitäisi vaan vähän muuttaa käytöstään niin tykättäisiin. Kyllä minä nuorena yritin kaikkeni että kelpaisin ja olisin normaali, en koskaan kelvannut. Kiusattiin ja hyljeksittiin vaan.
Lopulta hyväksyin, että tällainen minä olen, ja eipä siinä erakon elämässäkään mitään vikaa ole. Ihan hyvä elämä mulla o ainakin ollut, kunhan lapsuuden ja nuoruuden kiusaamisista ja omasta pakkomielteestä saada kavereita pääsin. Nyt teen etätöitä kotoa, ja asun pienessä torpassani suon laidalla kahden koiran kanssa. Ei kiinnosta ihmiset sitten pätkääkään.
Samaistun.
En ala muuttamaan itseäni, jotta minusta tykättäisiin. Kelpaan joko tällaisena tai sitten olen yksin. Ihmissuhteet eivät ole minulle niin arvokkaita, että alentuisin muuttamaan itseäni radikaalisti muiden hyväksynnän vuoksi.
Itseäni yksinäisyydessä huolettaa eniten tutkimustulokset negatiivisista vaikutuksista.
Eikö esimerkiksi riski alzheimeriin kasva?
Toivottavasti elän suht pitkään edes.
Surullista. Vanhempana olisin ollut todella huolissani jos oma lapseni ei olisi kuulunut mihinkään porukkaan tai ollut edes yhtä ystävää.
En ajattelisi mitään muuta kuin toivoisin, että löytäisi kavereita. Ehkä ei ole onnistunut vielä löytämään samanhenkisiä ihmisiä joiden kanssa kaverustua, 20v on onneksi tosi nuori ja aivan elämänsä alussa eli ehtii hyvin löytää. Kannattaa tarkastella onko itsessä jotain muutettavaa, esim. sosiaalisia taitoja tai hygieniaa jota korjata, jotta tutustuisi helpommin muihin. Opinnoissa ja kämppiksenä tutustuu nuorena helpoiten uusiin kavereihin. Myös reissussa niihin, jotka majoittuu samoissa huoneissa/tiloissa.
Ei mitään , tämä on nykyaikana ihan tavallista eikä todellakaan ole ainoa.