En vaan jaksa enää

Olen niin lopen uupunut siihen miten kaveri on aivan kaikesta kateellinen. Ensinnäkin jos itse älyän mennä johonkin tapahtumaan niin hän on kateellinen siitä. Sitten hän on kateellinen siitä kun saan sairauden vuoksi erästä etuutta (toistaiseksi), vaikka mieluummin olisin täysin terve. Kaveri on kuitenkin itse saanut aina parempaa työttömyysetuutta ja on ollut terve. On kateellinen paremmasta kunnostani, kun jaksan sairaudestani huolimatta liikkua "kuin hullu".

Hän on kateellinen siitä kun toisella vanhemmallani on talo. Toisen vanhemman kanssa en ole tekemisissä. Hänellä on kuitenkin ollut molemmat vanhemmat koko lapsuuden ja hänen toisella vanhemmallaa on myös hieno paikka missä asua. Hän koko ajan "usuttaa" mua muuttamaan mun toisen vanhemman luokse asumaan, vaikka oon muuttanut muualla nimenomaan itsenäistymisen merkeissä.

Kun mulla oli kerran eräs tapailuhenkilö(josta en niin välittänyt ja lopetinkin jutun) kun satuttii näkemään tän hlö kanssa kerran kaveri kaupungilla kulki tämä kaveri "nokka pystyssä ohi" eikä reagoinut vaikka huusin nimellä. Hänellä on aina monta tapailua kierrossa ja käy tyyliin kuka vaan tuntuu siltä ja valittaa sitten näistä kaikista. Itse olen mieluummin yksin kuin kumppanin kanssa joka ei ole hyvä. Mitään lapsia ei todellakaan olla vaan reippaasti aikuisia mutta samaa ikäluokkaa.

Jos oon jossain työssä jossain joskus ollut, tämä tuttavani haluaa heti samaan paikkaan. Ihan kuin hän ei eläisi omaa elämäänsä ollenkaan vaan elää samassa kuplassa ja haluaisi miehen jonka kautta elää (tai paikan johon voisi vaan mennä punkkaamaan). Ihan kuin nauttisi siitä että mulla menisi huonosti ja sitten hänkin voisi voida hyvin. Pitäskö mun saatana mennä porukoiden nurkkiin asumaan kerran heillä on talo. Eihän se h**vetti mun ole vaan vanhemman ja sisaruksia on. Yääh

Muuten on ihan kiva tyyppi mutta kaikesta kateellistuminen vie voimat!