Olipa kerran Kelarotta, eli Kalle, joka asui pienessä yksiössään betonilähiössä. Kalle sai lempinimensä naapureilta

Olipa kerran Kelarotta, eli Kalle, joka asui pienessä yksiössään betonilähiössä. Kalle sai lempinimensä naapureilta, sillä hän eleli Kelan tuilla ja tuli harvoin nähdyksi tekemässä varsinaista palkkatyötä. Useimmiten hänet tavattiin kerrostalon kellarikerroksesta, jossa hän vietti aikaa muiden "kellarotiksi" kutsuttujen kanssa. Kalle oli kuitenkin kyllästynyt siihen, että häntä pidettiin vain "Kelarottana". Hän halusi kokeilla, miltä tuntuisi tehdä jotain ihan oikeasti ja ehkä päästä elämässä eteenpäin.

Eräänä aamuna Kalle päätti ryhdistäytyä. Hän katseli asuntoaan, jonka nurkkiin oli kertynyt aikamoista sekamelskaa, ja huokaisi. "Tämä ei tästä parane, jos en tee asialle jotain," hän mutisi itsekseen. "Minä menen töihin! Kokeilen ainakin."

Kalle ei ollut käynyt töissä pitkään aikaan, joten hän alkoi etsiä sopivaa työpaikkaa verkosta ja kaupungin ilmoitustauluilta. Hän huomasi kuitenkin pian, että työnhaussa oli ehtinyt tapahtua paljon muutoksia. Avoimissa työpaikoissa vaadittiin kaikenlaista osaamista, mitä Kallella ei ollut, tai sitten työpaikat sijaitsivat niin kaukana, että niihin kulkeminen olisi ollut hankalaa.

Mutta Kalle ei lannistunut. Eräänä päivänä hän huomasi paikallisessa kahvilassa ilmoituksen: *"Apulainen haussa ei kokemusta vaadita!"* "No tämähän kuulostaa juuri sopivalta," Kalle mietti. Hän otti yhteyttä kahvilan omistajaan, rouva Helmiin, ja sai työhaastattelun heti seuraavalle päivälle.

Seuraavana aamuna Kalle asteli kahvilaan hieman hermostuneena, mutta Helmi oli ystävällinen ja ymmärsi Kallen tilanteen. "Kuule Kalle, täällä ei tarvita kummoisia papereita eikä tutkintoja. Jos olet valmis tarttumaan hommiin ja auttamaan meitä kiireessä, niin tervetuloa kokeilemaan!" hän sanoi hymyillen.

Kalle aloitti seuraavana päivänä. Hän oppi nopeasti täyttämään vitriiniä, keittämään kahvia ja siivoamaan pöytiä. Vaikka työ oli raskasta ja välillä stressaavaa, Kalle tunsi itsensä tarpeelliseksi. Palkkapäivänä hän hämmästyi, kun tilille tuli enemmän rahaa kuin koskaan aiemmin. Hän otti jopa kuvan pankkitilin saldosta muistoksi ensimmäinen kerta, kun hän oli saanut palkkaa.

Kalle huomasi, että hänen elämänsä muuttui pikkuhiljaa paremmaksi. Hän alkoi herätä aikaisin, piti asuntonsa siistinä ja huomasi jopa nauttivansa kahvilan kiireisestä ilmapiiristä. Naapurustossa monet yllättyivät, kun näkivät "Kelarotan" lähtevän joka aamu töihin. Kallelle itselleen tämä oli suuri muutos, ja hän huomasi olevansa ylpeä siitä, että oli tehnyt jotain itselleen tärkeää.

Vähitellen Kalle alkoi säästää rahaa ja haaveilla isommista asioista ehkä hän voisi joskus muuttaa parempaan asuntoon tai opiskella lisää. Vaikka työ oli usein rankkaa, Kalle oli lopulta kiitollinen itselleen siitä, että oli päättänyt antaa mahdollisuuden uudelle alulle. Naapurustossa hän oli yhä "Kelarotta", mutta nyt siinä nimityksessä oli enemmän myötätuntoa ja arvostusta Kalle oli näyttänyt, että hänestäkin oli vaikka mihin.

Ja niin Kalle eli eteenpäin, ei enää vain Kelan tuilla, vaan omalla työllään, ja joka päivä hän löysi yhä enemmän iloa uudesta arjestaan.