Miten 3,5 vuotiaanne käyttäytyvät kavereiden kanssa?
Mulla on 3,5 vuotias poika ja tuntuu, että kaikki tapaamiset kavereiden kanssa ovat pelkkää riehumista. Poika vaan nauraa räkättää, pelleilee ja juoksee paikasta toiseen. Välillä toki hän rauhoittuu myös leikkimään, mutta jos esim. joku leikkii lelulla, jolla hän haluaisi leikkiä, hän raivostuu, alkaa itkeä ja saattaa jopa karjaista toiselle lapselle. Meillä ei asu naapurissa lapsia eli siis tapaamme lapsikavereita melko harvoin. Poika on siis kuitenkin hoidossa, jossa kavereiden kanssa menee hyvin, mutta riehumista on sielläkin. Mutta siis vapaa-aikana muita lapsia näemme harvoin. He ovat ystävieni lapsia ja usein tuntuu, että ainoita hetkiä, jolloin myös minä näen omia ystäviäni. Tilanteet ovat muodostuneet melko stressaaviksi, koska usein ystäväni vain päivittelevät, että onpas tuo teiän poika villiintynyt. Se tietysti tuntuu minusta äitinä pahalta, jos omaa lasta moititaan. Siis en tarkoita, että yhdestä kerrasta loukkaantuisin, mutta kun se on jatkuvaa. Tapaamisissa saatan myös hermostua pojalle, pahimmillaan eräs tilanne päättyi siihen, että purskahdin itkemään, kun lapsi vain riehui ja kiukutteli. Tosi noloa edes myöntää, mutta näin vain kerran kävi. Tilanne käytiin kyllä lapsen kanssa läpi ja sovittiin, mutta silti. En tiedä, miten tulisi edetä. Itseeni tämä on alkanut vaikuttaa niin, että en halua tavata kavereitani ja heidän lapsiaan kovin usein, koska pelkään tilanteet menevät. Lapsi oli tosi rauhallinen ja arka vauvana ja myös nykyään itsekseen tosi rauhallinen, saattaa leikkiä tunninkin yksin. Mistä siis tälläinen käytös vai Liittyykö vain ikään?n Onko kenelläkään hyvä neuvoja?
Kommentit (10)
kanssa saman ikäinen poika joka villiintyy aina kun mennään kylään jossa on muita lapsia. mä olen raakasti sanonut jollei lopeta riehumista niin me lähdetään pois. kerran olin siskollani kylässä ja poika aloitti aikalailla heti ihan älyttömän menon eikä varoituksista ollut mitään hyötyä eikä tehoja joten ehdittiin olla varmaan vartti siellä kunnes päätin että mennään kotiin kun ei osaa olla rauhassa. kyllä muistaa sen vieläkin. luulen että kun kerran toteuttaa tämän ja sitten vaan muistuttaa kylässä siitä niin taitaa tehota. ja ainakin voi kokeilla että vie autoon hetkeksi rauhoittumaan ja keskustelee siellä rauhassa ja jos poika rauhoittuu niin mennään takaisin sisälle ja jos sitten sama meno jatkuu niin sitten lähtee todellakin kotiin.
sekavaa sepustusta mutta meille ollut ihan toimiva mutta aika radikaali keino. jos jollain olis jotain helpompia vinkkejä niin lukisin myös mielelläni.
Nyt varsinkin kun ilmat lämpenee niin ulkona on helpompaa olla lasten kanssa ja aikuisetkin tarkenee kahvitella! En jaksanut lukea ketjua kokonaan, eli en tiedä onko joku jo maininnut tän... Meillä ollaan ulkoiltu aina kun on meno mennyt villiksi, ja nyt 4- ja 5--vuotiaat tietää ettei sisällä riehuta, vaan mennään ulos, ja tän ikäsethän siellä voi olla jo keskenään kavereiden kanssa. Mutta pienempien lasten kanssa se on usein vanhempien viitsimättömyyttä ettei jaksa viedä tarpeeksi ulos että sais lapset energian purettua, ja siten leikit sujuis sisälläkin kun ylimääränen vierta on purettu!
että on ihanaa kun on energisiä lapsia, mutta toisaalta olen aina nauttinutkin lasten kanssa ulkoilusta. Varavaatteiden pakkaaminen joka paikkaan on tietty joskus väsyttänyt, mutta on se sen väärti, nytkin kun ollaan oltu koko ilta pihalla niin iltapalan jälkeen lukevat ja juttelevat ihanan rauhallisesti kirjoistaan. Nauttikaa touhukkaista lapsistanne!
kirjoituksesi olisi voinut olla omani, aivan samanlaista siis minun samanikäisellä lapsellani. Ainoa poikkeus se, että lapsi kotihoidossa, käy kyllä kerhossa pari kertaa viikossa.
Meidän lapsellä tämä johtuu selkeästi osittain siitä, että jollain tapaa jännittää seurassa ja se jännitys/stressi sitten purkaantuu näin, käkättää, pelleilee jne. Välillä myös saattaa töniä tms. ei kuitenkaan esim. lyö. Kotona ja tutuissa paikoissa, joissa ei ole muita lapsia (isovanhemmilla) lapsi on todella rauhallinen, kuin eri ihminen.
Olemme jutelleet lapsen kanssa asiasta ja se on hieman parantanut asiaa.
Minuakin ahdisti alkuun tämä asia aika paljon, mm. purskahtanut itkuun, kun mammavieraat ja lapsensa ovat lähteneet meiltä kyläilemästä. Sitten päätin, että koitan olla stressaamatta asialla liikaa ja katsoa mitä ikä tuo tullessaan. Toki edelleen koitamme opettaa mikä on hyväksyttävää käytöstä muiden seurassa. Ja opastaa mitä muita keinoja on jännityksen purkamiseen.
voimia sinulle!
ja epäselvyys, nopeasti kirjoitin.
Yksi asia unohtui kommentoida, eli minäkin aloin aluksi karttaa tilanteita, joissa lapsemme villiintyy. Mutta sitten tajusin, että nuo tilanteet eivät muuten helpotu kuin olemalla muiden lasten kanssa, siis harjoittelemalla niitä.
Voisiko poikaasi auttaa jokin palkitsemissysteemi? Supernannyssä oli kerran lapselle tehty tikapuut, joita palomies kipusi yhden tikkaan ylöspäin, aina kun lapsi oli käyttäytynyt hyvin. Kun palomies pääsi ylös, sai muistaakseni jonkin palkinnon. Meillä eräänlainen palkitsemisjuttu, sekin auttanut osaltaan. Koita käyttää hyödyksi jotain asiaa, josta lapsesi on tosi innostunut.
Minulla on vastikään 4 vuotta täyttänyt poika, joka myös oli pienempänä ujo ja tosi rauhallinen. Viimeisen puolen vuoden aikana pojan meno on villintynyt ja hänestä on tullut varsinainen vilpertti, varsinkin toisten lasten seurassa. Tämän samaisen puolen vuoden aikana hän on myös sosiaalistunut eli alkanut hakeutumaan toisten lasten seuraan ja leikkimään heidän kanssaan.
Mutta ne leikit on valitettavan usein riehumista, painia ja myös toisen kiusaamista. Pojalla on pari ihan saman ikäistä poikakaveria ja meno heilläkin on ihan samanlaista. Minusta tuntuu, että tällainen riehuminen kuuluu jotenkin tähän ikävaiheeseen. Onneksi aina välillä leikit sujuu ihan kivastikin, mutta kyllä pojan kanssa saa olla koko ajan varuillaan. Varsinkin silloin, jos pihalla pyörii pienempiä lapsia, sillä jostan syystä hänellä on hirveä tarve käydä tönimässä ja kiusaamassa pienempiään. Samanikäisten tyttöjen kanssa poikani leikkii tosi hienosti.
Onhan tämä vähän rasittavaa ja pojan kanssa saa koko ajan käydä keskusteluja siitä, miten toisten kanssa leikitään. Uskon kuitenkin, että ikä tuo tähän helpotuksen.
ja käyttäytyy ihan päinvastaisesti. Porukassa menee ihan " puihin " , varsinkin jos vastapuoli käyttäytyy vähänkin riehakkaammin. Ja minusta tuntuu tosi ikävälle, kun tyttö roikkuu kokoajan housunlahkeessa, haalii hätääntyneenä tavaroitaan ja itkee pienimmästäkin asiasta. Tuntuu pahalta myös toisten lasten puolesta, jos vanhemmat joutuu kokoajan toppuuttelemaan, vaikkei lapset tee mitään pahaa, ovat vain innoissaan uudesta kaverista! Puistossa ei varmasti mene kovinkaan kauas minusta, mutta onneksi on muutama kaveri joiden kanssa uskaltautuu leikkimään. Mihinkään kerhoon ei ole suostunut menemään.
Terveydenhoitajalta kun neuvottomana kyselin neuvoja, niin hän melkein suuttui ja " vaahtosi " miksei nykypäivänä lapset saa olla erilaisia! Ei kaikkien kuulemma tarvi olla sosiaalisia ja rohkeita. Valitettavasti meidän yhteiskunta suosii rohkeita ja itsenäisiä, eteenpäin pyrkiviä ihmisiä. Tiedän että tyttöni on vielä pieni ja saa onneksi kotona kasvaa ja vahvistua. Kotona on myös aivan toista maata oleva pikkusisko.
Sanoisin kuitenkin että ole iloinen rohkeasta lapsestasi!
Ymmärrän todella hyvin millaista on olla herkän (yliherkän??) lapsen äiti. Nimittäin tämä meidän 4-vuotias, nykyinen hulivili, oli vielä vuosi pari sitten todella ujo ja meni suurin piirtein paniikkiin, jos joku riehui ympärillä. Muistan vuosi sitten yksillä synttäreillä, kun poika meni metelistä paniikkiin ja roikkui koko loppuajan lahkeessani kiinni. Muistan silloin toivoneeni, että oma poikani olisi yhtä reipas kuin muut synttäreillä olleet.
Mutta eipäs poika enää olekaan mikään ujo. Siksi minä ehkä " hyväksyn" tuon riehakkuuden (lieveilmiöineen) pojalla, kun muistan miten raskasta oli silloin aikaisemmin ja miten huolissani olin pojan pärjäämisestä. Olen iloinen, ettei poikani ole enää mikään " kynnysmatto" , vaan joka osaa pitää puoliaan ja on tosi rohkea. Joskus se rohkeus ilmenee myös röyhkeytenä, mutta minusta parempi niin kuin että olisi aina alakynnessä ja pelkäisi toisia lapsia.
Meillä aika on tehnyt tehtävänsä tuon reippauden suhteen. Ja ehkä hoidossaololla ja erilaisilla kerhoilla on ollut vaikutusta. Poika on oppinut pärjäämään erilaisissa ryhmissä ja oppinut luottamaan itseensä.
Mins-ku:
ja käyttäytyy ihan päinvastaisesti. Porukassa menee ihan " puihin " , varsinkin jos vastapuoli käyttäytyy vähänkin riehakkaammin. Ja minusta tuntuu tosi ikävälle, kun tyttö roikkuu kokoajan housunlahkeessa, haalii hätääntyneenä tavaroitaan ja itkee pienimmästäkin asiasta. Tuntuu pahalta myös toisten lasten puolesta, jos vanhemmat joutuu kokoajan toppuuttelemaan, vaikkei lapset tee mitään pahaa, ovat vain innoissaan uudesta kaverista! Puistossa ei varmasti mene kovinkaan kauas minusta, mutta onneksi on muutama kaveri joiden kanssa uskaltautuu leikkimään. Mihinkään kerhoon ei ole suostunut menemään.
Terveydenhoitajalta kun neuvottomana kyselin neuvoja, niin hän melkein suuttui ja " vaahtosi " miksei nykypäivänä lapset saa olla erilaisia! Ei kaikkien kuulemma tarvi olla sosiaalisia ja rohkeita. Valitettavasti meidän yhteiskunta suosii rohkeita ja itsenäisiä, eteenpäin pyrkiviä ihmisiä. Tiedän että tyttöni on vielä pieni ja saa onneksi kotona kasvaa ja vahvistua. Kotona on myös aivan toista maata oleva pikkusisko.
Sanoisin kuitenkin että ole iloinen rohkeasta lapsestasi!
Oma 3,5-vuotias tyttöni on myös ujo, mutta onneksi uskaltaa jäädä kerhoon ja muutenkin leikkii paljon toisten lasten kanssa, myös riehumisleikkejä. Ujous ilmenee siinä että hän ei puhu kuin todella tutuille kavereille, vieraille aikuisille ei ollenkaan. Ja on muutenkin hyvin hitaastilämpiävä, monia uusia asioita täytyy ensin miettiä ja punnita kauan ennen kuin suostuu kokeilemaan (mm. pyörällä ajaminen on ollut aika takkuista).
Olen ehdottomasti sitä mieltä että meidän täytyy hyväksyä hänen luonteenpiirteensä, mutta toisaalta yhteiskunta vaatii tiettyä sosiaalisuutta. Haluaisinkin saada eväitä siihen kuinka pystyisin tukemaan lasta uusien asioiden opettelussa ja ennen kaikkea siinä, että hän uskaltaisi puhua reippaammin. Vaikka lapsi nyt tulee toimeen ihan mukavasti kavereiden kanssa, myöhemmin ylenpalttinen ujous ja etenkin puhumattomuus johtavat helposti kiusaamiseen. Jo nyt kaverit ovat ihmetelleet miksei tyttö puhu. Keltikangas-Järvisen kirjoja olen lueskellut, niitä suosittelen kaikille ujojen lasten vanhemmille. Etenkin Temperamentti-kirjasta sain paljon rohkaisua ujon lapsen vanhemmuudelle.
Meidän poika on 3v7kk ja saa tosi usein leikkiä isosiskonsa kavereiden kanssa. Hän pääsee myös esim naapurillemme joskus leikkimään muutamaksi tunniksi (mukana 7-vuotias isosisko ja tämä naapurin 6-vuotias tyttö). No näiden isojen tyttöjen kanssa leikit sujuu yleensä hyvin, eli poika on ihan rauhassa mukana ja leikkii, välillä omiaan mutta usein myös tyttöjen kanssa. Joskus toki poika rupeaa sitten ärsyttämään, tai tekemään jotain omasta mielestään hauskaa jolloin tytöt hermostuvat. Sillon otan pois hänet. Ja joskus suuttuu, mutta yleensä kyllä ihan aiheesta kun isot rupeavat häntä pompottamaan.
Pienempien kanssa on melko joustava (paitsi kun kyseessä on oma pikkusisko...) ja saattaa antaa omia lelujaan.
Omanikäsiä kavereita pojalla on muutama ja kun käydään vaikka kylässä niin leikit menee ihan ok. Toki lapsille tulee riitoja kuka tekee mitä ja kuka leikkii milläkin lelulla.
Silti musta kuvaamasi kuulostaa ihan normaalilta tuonikäsen käytökseltä, meidän poika vaan on jotenkin aina ollut sellanen superrauhallinen, ja ehkä keskimmäinen lapsi muutenkin on se sovittelija.