Lue keskustelun säännöt.
Kuinka yksinhuoltajuuteen sopeutuu, koska suru kaikkoaa?
19.03.2007 |
En ikinä uskonut joutuvani tähän tilanteeseen. Yllättäen yksinhuoltajana leikki-ikäisen lapsen äitinä. Lapsi ei enää näe isäänsä enkä minä miestäni. Ikävä on hirvittävä. Kuinka tästä selvitään?
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuska, sekä sun, että lapsen on varmasti hirvittävä, käsittämätön... Yritä jaksaa. Käy juttelemassa jonkun ammatti-ihmisen kanssa, etsi kohtalotovereita, hae apua teille, älä jää yksin. Onko sulla ystäviä, sukua lähellä, että saat ihan konkreettistakin apua, kun siltä tuntuu; lapselle leikkikavereita, kaupassa käyntiapua, tiskaamista ja siivoamista silloin, kun et itse jaksa?
Suru ottaa aikansa eikä varmasti unohdu koskaan, mutta selvitä sen kanssa voi.
Voimia ja halauksia!
mä luin einoa kesällä kerran
kun sun hahmosi vedessä näin
unen rannalla päivässä herran
kuulin äänesi mereltä päin
tuuli kääntyi viileäksi
nosti aallot kallioon
jotain tiesin päättyväksi
luisuin epätoivoon
sillä hetkellä mä tiesin
täältä poissa oot
en koskaan enää saa
sun ihoasi koskettaa
on linnut luomensa sulkeneet
rannoillaan virvat tuhkaksi hiipuneet
koskettaa
kaipuun säikeet on kirvonneet
rannoiltaan
laivat matkalle lähteneet
taivas viskoo jo talven lunta
onnen haudalle kukan mä vien
en oo nähnyt mä kesästä unta
hanki sulki sen suvisen tien
aika kelloissa kun siirtyy
lumen alta paljastuu
nimes kultaisena piirtyy
kiveen kaiverrettuun
liekki lyhdyssäni syttyy
tiedän että tässä oot ja
jossain vielä saan
sun ihoasi koskettaa
on linnut luomensa sulkeneet
rannoillaan virvat tuhkaksi hiipuneet
koskettaa
kaipuun säikeet on kirvonneet
rannoiltaan laivat matkalle lähteneet
koskaan en enää mä saa
koskettaa
on linnut luomensa sulkeneet
rannoillaan virvat tuhkaksi hiipuneet
koskettaa
kaipuun säikeet on kirvonneet
rannoiltaan laivat matkalle lähteneet