Miksi niin monet kaipaavat entistä elämää heti synnytyksen jälkeen?

On se esikoisen saaminen aika tajunnanräjäyttävä elämänmuutos. Mutta siihen sopeutuu.

Kyllähän siinä menettää sen oikean elämänsä ja lopun aikaa elää sille lapselle. Ei voi enää tehdä mitä haluaa.

Se tuntuu aivan erilaiselta, kuin mitä etukäteen kuvitteli.

Naiselle ensimmäisen lapsen saaminen on sellainen elämänmuutos, että sitä ei tajua. Lisänsä lyövät hormonit, kun yhdessä vuorokaudessa elimistön pitää saada raskaus loppumaan synnytykseen ja maidontuotanto käyntiin. Se on ihan oikeasti älyttömän raskasta niin henkisesti kuin fyysisesti. Elämä muuttuu ihan kokonaan, kun lapsettomasta parista tulee lapsiperhe. Seuraavien lasten syntymä ei tuota aiheita, hehän syntyvät suoraan lapsiperheeseen.

No monet ymmärtävät sen todellisuuden vasta siinä kohtaa kun lapsi on sylissä. Että se on nyt menoa entiselle elämälle...

Heti synnytyksen jälkeen sitä on niin pihalla kaikesta, että siinä kohtaa voi tulla fiilis, että miksi tähän on ryhtynytkään. Vanhemmat eivät todellakaan osaa automaattisesti tulkita vauvan itkua ja toiset vauvat nukkuvat huonosti. Siinä univajeessa ja hormonimyrskyssä voi tulla mieleen vaikka mitä. 

Omasta mielestäni äitiys on ollut parasta mitä olen kokenut mutta olen silti kokenut noita tunteita. Hetkeäkään en ole halunnut vaihtaa takaisin mutta kyllä sitä joskus on kokenut kaipuuta siihen, että on päässyt miehen kanssa syömään ravintolaan pitkän kaavan mukaan tai aamulla voi vaan köllötellä sängyssä. Se vauvavuosi on aika sitovaa mutta sen jälkeen helpottaa ja pääsee taas omiin juttuihin.

Tässä kun muistelen esikoisen syntymään (josta on liki 20 vuotta), niin kyllä mullakin siinä alussa oli vaikeaa. Kun tajusi, että on loppuikänsä vastuussa toisesta ihmisestä. Se on vielä siinä alussa niin intensiivistäkin, kun vauva on täysin riippuvainen. Mua ainakin pelotti, että osaanko ja oliko virhe sittenkin, että jospa en osaakaan ja pilaan lapsen. Nyt kun miettii, niin aika turhia pelkoja, mutta silloin ne oli ihan totta mun mielessä. 

Ainahan ne isot elämänmuutokset on kriisejä.

Heillä varmaan oli elämä ennen lasta.

Minulla ei ollut muuta kuin töissä ja ruokakaupassa käynti, liikkuminen, arkiaskareet ja puolison kans sohvalla lähöäminen silloin, kun sattui olemaan kotona töiltään. Kaikki tuo jatkui, mutta tuli myös paljon muuta tekemistä lapsen takia. Ilman lasta olisi tuskin koskaan tullut tehtyä puoliakaan.

Esikoinen oli viiden kuukauden ikäinen. Mies oli reissussa, olin kahdestaan vauvan kanssa kotona, ulkona oli kylmä ja vettä satoi vaakatasossa. Itkin ja surin, että tämmöistä se minun loppuelämä on. Tajusin jossain vaiheessa, että kyllähän se lapsi kasvaa. Siinä puolen vuoden iässä lapsesta alkoi olla jo seuraa, silloin rupesi helpottamaan.

Muistelen nyt noin 20 vuoden taakse:

Jokaisessa elämänvaiheessa on jotain hyvää, jota kaipaa seuraavassa/seuraavissa, vaikka ne olisivatkin ihania vaiheita. Muutos tuo mukanansa surun. Ja sitten asiaan:

Itse en synnytyksen jälkeen voinut istua useampaan kuukauteen, lapsella oli paha koliikki ja terveysvaivoja, joita en tässä tunnistamisen vuoksi kerro. Mikä tahansa näistä kolmesta asiasta olisi yksistään jo saanut kaipaamaan entistä(kin) elämää. 

Hormonit heitteli, limakalvot kuivui myös suussa. Hormonit tai elämänmuutos teki pelokkaaksi ( Koliikki, joka ei antanut kenenkään nukkua, ei auttanut.) menettämään pikkupalleron. Välillä tuntui toivottomalta yritykseltä, että me yritetään pitää muksu hengissä seuraavat 20 vuotta,  kun ei edes mahakipua osata helpottaa. Ja olisitpa nähnyt meidän poukkoilut, kun vauvalla oli niinkin arkinen asia kuin silmätulehdus. Tippoja pelotti laittaa.

Kyseessä on väsymys, pelko tulevasta, tunne omasta kyvykkyydestä vanhempana ja isoinpana identiteetin muutos. Se olenkin minä, joka olen äiti, eikä mun äiti ole enää ykkösäiti vaan äiti onkin isoäiti. Omat lapsuuden traumat pukkaavat pintaan. Jokaisella on vanhemmuuteen eri mallit. Voi olla, että omien vanhempien rakkaudettomuus iskee tässä vaiheessa. Traumoilla on tavallista tulla pintaan lapsen syntyessä.

Tyhjyyden tunnettakin oli paljon. Ennen oli aikaa harrastuksille, ystäville  nukkumiselle, terveelliselle syömiselle. Nyt sitä vain yritti selvitä seuraavan tunnin hengissä, väsyneenä, repeytyneenä  verta valuvana, synnytyksessä verta paljon menettäneenä.

Viisas käy läpi noita identiteetin muutoksia, tyhjyyden tunnetta läpi. Se kuuluu,  jos on kuuluakseen, vanhemman elämään ja vanhemmaksi kasvamiseen.

Toivoisin, että jokainen lasta toivova saisi lapsen. Koska vaikka lapsi -ainakin minulle- toi menetyksen pelon ja tuskat mukanaan, niin kuitenkaan kaikkea häneen liittyvää ihanuutta ja hyvää sekä raukkautta en tietenkään vaihtaisi mihinkään.

Kiitos kaikille! Olen otettu kommenteistanne! :)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän siinä menettää sen oikean elämänsä ja lopun aikaa elää sille lapselle. Ei voi enää tehdä mitä haluaa.

Minkä oikean elämän?

Jokaisen naisen elämä muuttuu synnytyksessä lopullisesti, syntyi lapsi sitten terveenä tai sairaana, elävänä tai kuolleena. Sen pitäisi muuttaa myös jokaisen isäksi tulleen elämä, mutta valitettavasti monet miehet eivät sitä tunnusta.

On täysin turha kaivata entistä elämää, koska se ei palaa entiselleen.

Lapsen kuolemakin muuttaa vanhempien elämän. Sekään ei palaa enää entiselleen, ei koskaan.

Lapsen saaminen oli kertakaikkiaan järkytys. Raskaana ollessa ja silloin haaveillen vauvanvaatteita viikatessa ei voinut kuvitella mitä se todellisuus tulee olemaan. Ihan jo se että jos olet yksin kotona vastuussa vauvasta et pääse mihinkään! Ihan kirjaimellisesti, et vaan voi mennä vessaan milloin haluat tai kävellä pihalle viemään roskia, et ainakaan samalla tavalla kuin ennen. Joka ikisessä asiassa pitää ottaa huomioon se vauva.