Vedän puoleeni narsisteja - en enää uskalla seurustella. Yksinäinen loppuelämä?

Olen tällainen rikkinäisen perheen lapsi ja minusta jollain kummallisella tavalla ilmeisesti huomaa että olen kiltti, yliempaattinen ja herkkä. En tajua miten sen huomaa sillä olen ottanut naamiopersoonaksi ihan päinvastaisen - minua voisi helposti pitää etäisenä ja jopa välinpitämättömänä.

SILTI päädyn tietynlaisten ihmisten hampaisiin, jopa ystävyyssuhteissa, vaikka se on helpottanut nyt aikuisena kun ihan matalalla kynnyksellä ei lähdetä kaverustumaan muutenkaan, ja minulle on jo valikoituneet ne luottokaverit jotka aion pitääkin. Mutta parisuhteet. En voi ollenkaan tietää millainen tyyppi lopulta on, kun alun mukavat ja jopa tavallisen oloiset miehet alkavat käyttää niitä ihan liian tutuiksi tulleita manipulointikikkoja ihan puskista.

Viimeksi hämäännyin pitämään miestä vain eksentrisenä, mutta hän olikin kaikista tähänastisista hulluin ja todennäköisesti vaarallisin - vaikkakin ehdottomasti hurmaavin. Onko niin että viehätyn ainoastaan miehistä joiden kanssa joutuu traumasiteeseen, enkä edes osaa haluta normaalia ja tervettä kanssakäymistä? Tai siis mielestäni ei todellakaan ole niin, sillä nimenomaan kaipaan sellaista vastavuoroisuutta, molemminpuolista empatiaa ja vastuunkantoa. Enkö vain yhtään tiedä miltä se näyttää??

Onko tässä nyt ihan pakko luovuttaa? Viimeiset vauvantekovuodetkin alkavat olla tässä, joten perhehaaveet saan kaiketi heittää roskikseen. :(