Kun yhteydenpito vanhempaan ahdistaa

Näemme muutaman kerran vuodessa. Vanhempi ei koskaan käy meillä, mutta suuttuu ja osoittaa mieltään, jos hänen luokseen ei mene tai muista merkkipäivinä. Jokaisen, pakollisen puhelun jälkeen tulee ahdistus, josta on vaikea päästä irti. Vittuilua suoraan ja rivien välistä, muiden ja itsensä kehumista. En ole ihmisenä sellainen kuin hän haluaisi ja olen hänen mielestä ikuinen epäonnistuja ja häpeäksi suvulle. Sanomattakin selvää, että sisaruksia on kehuttu, autettu, ylistetty ja annettu ennakkoperintöä. En ole rahan ja perinnön perään ja sekin häntä raivostuttaa, kun ei voi rahalla kiristää. Ilmeisesti tästä ahdistuksesta ei pääse eroon ennen kuin jompi kumpi kupsahtaa. Eroon ei kokonaan pääse. Onko muilla tällasta ja miten toimitte?