Minkä ikäisenä teillä alkoi ekan kerran ikäkriisi?

57 v. Kun tajusi, että nyt alkaa valahtaa. 

Nyt 79 v. Kamalaa täyttää puolen vuoden päästä 80. Juhli en, lähden ukkokullan kanssa kalareissulle rautuja onkimaan. Se on ollut aina henkireikämme. No, siis siinä tapauksessa, että ollaan vielä hengissä.

20v. Minulla oli kriisi siitä kun olin "niin vanhana" neitsyt ja muutenkin ihan kokematon vastakkaisen sukupuolen suhteen. 

49v

12-vuotiaana kun minulla alkoi menkat. En olisi halunnut niiden alkavan niin aikaisin (tiedän että alkoivat tyypillisessä iässä). Olin henkisesti niin lapsi ja leikin vielä barbeilla. Halusin olla vielä lapsi. Salaisin menkkojen alkamisen kun en olisi kestänyt kommentteja siitä kuinka "pikku tytöstä on tullut nainen" tms. 

18-vuotiaana. Nyt olen reippaasti kolmekymppinen enkä siltikään ole tuon jälkeen kriiseillyt. Auttaa että olen erittäin hyvin säilynyt mies.  

24v oli joku nuoren aikuisuuden kriisi kun olin syrjäytynyt ja luulin et elämää pitää elää niinkuin muut haluaa

29-30v aloin huomata miten nopeasti vuodet vierii ja kun omat vanhemmatkin vanhenee. Niin siitä "pieni kriisi". Sen jälkeen opetellut elämään hetkessä ja helpottanut. Nuorempana parikymppisenä oli joku outo kriisi, et voitelin kasvorasvalla naamani 3 tunin välein kun pelkäsin et alan näyttää vanhalta XD

Nelikymppisenä. Lapset ovat jo teinejä, jää enemmän aikaa itselle ja miettiä mitä haluaa elämässä. Opiskelin nelikymppisenä uuden ammatin. Myös parisuhteessa ollut kriisejä, ei tunnu enää olevan muuta yhteistä kun lapset. Oma ulkonäkö ahdistaa ja tuntuu että kiloja kertyy entistä herkemmin. 

N46

25 v. Hyväpalkkainen työ, parisuhde, opiskelukaverit ja kaverit asuivat toisella paikkakunnalla, ei harrastuksia, ei tavattu ketään, ei käyty missään. Halusin mitä tahansa muuta kuin tyksää arkea ja lähdin suhteesta.

Eipä ole tullut. Otan vastaan sen mikä ylhäältä annetaan, jokainen päivä on lahja. 57v.

Parikymppisenä? Nyt 47 kriisi. Monia kriisejä ollut. :)

Ei koskaan. Täytän kohta 58 ja pyrin iloitsemaan elämästä. 

29-vuotiaana. Mutta oli siinä muutaki kriisii, mies just kuollut ja vauva syntynyt. 

Te nuoret ette ikäkriiseistä tiedä mitään. Keski-ikäisenä ja vanhempana ikäkriisit on vähän eri kaliberia, kun elämä kääntyy väistämättä ehtoopuolelle.

12 v vahdin pikkulapsia ja tunsin olevani heihin verrattuna kauhean vanha. 

Ei vielä.

M52

18-vuotiaana. Ahdisti ihan tosi paljon, että olin yhtäkkiä lain silmissä aikuinen, vaikka itsestä ei tuntunut yhtään siltä. Kypsyin aika hitaasti ja pitkään ja koin olevani paljon lapsenomaisempi kuin iän puolesta olin. Olisin halunnut vielä elää huoletonta teinitytön elämää vanhempien luona asuen, niin ahdisti että piti alkaa kasvaa aikuiseksi, lähteä lukion jälkeen opiskelemaan ja muuttaa pois kotoa jne. Oli kyllä koulukiusaamista, masennusta ja itsetunto-ongelmiakin taustalla, niin nekin varmaan vaikutti tuohon.

Muutaman vuoden sitä kipuilin, sitten alkoi helpottaa ja aloin saada itsevarmuutta sekä löytää itseäni, että millainen aikuinen haluan olla.

joskus 23 vuotiaana, kun valmistuin ylipistosta ja olin "liian nuori" kunnon töihin. Tämä maa on ihan syvältä. 

Kun tuli 60-v. täyteen ja tajusin että elämää on enempi takana kuin edessä. 

Nyt olen 62 v. ja yritän elää niin että ehtisin tehdä kaiken mitä vielä haluan tehdä. Mietin jopa irtisanoutumista töistä ettei tarvisi uhrata kallisarvoista aikaansa paskaan kitupalkkatyöhön, mutta kun se kitupalkka on tarpeen siihen elämiseen....

Aika kuluu liian nopeaan, ehkä vielä n. 20 vuotta eloa jäljellä... tai vähemmän jos huonosti käy. Tämän tajuaminen sai aikaan ensimmäisen ikäkriisini ikinä,  joka siis jatkuu edelleen.