Onko totta, että on paljon pahempi asia alkaa itkeä uhmiksen raivokohtauksen aikana kuin vaikka suuttua ja huutaa? Miksi?

Lapsi menettää uskonsa äidin aikuisuuteen ja vahvuuteen. Lapsella tulee olo, että HÄN on aiheuttanut äidin ja oman pahan olon, eikä mikään maailmassa voi enää vahvistaa häntä, koska tämä horjutti jopa äidin vpoimia liikaa. Oma vauva kitisee, joten en voi kirjoittaa, mutta äidin itku uhmakohtauksen aikana on lapselle lähes yhtä vahingollista/järkyttävää kuin fyysinen tai henkinen väkivalta.

Onko sekään oikein?

Vierailija:

Onko sekään oikein?

mutta aikuisen tulee olla kallio joka kestää ja ottaa vastaan raivonpuuskat ja kiukun. Eli ota syliin ja pidä tiukasti kiinni kunnes kiukku on ohi. Näin lapsi luottaa että pystyt suojelemaan häntä.

Siis ihan tavanomaisessa uhmakohtauksessa, en tarkoita nyt mitenkään poikkeuksellisen vaikeaa tilannetta/agressiivista lasta tms.



Jotenkin ajattelisin, että lapsi pääsee uhmakohtauksestaan yli helpommin, jos aikuinen ei mene siihen väkisin sylittelemään. Tietysti vanhemman pitää olla muuten läsnä, ei siis jättää lasta yksin raivoamaan.



Oma mielipiteeni vain.

Joopa joo. Kuulostaa joltain miehen kehittelemältä teorialta. Naisen itku on heille niin pelottava asia. :( Mä olen ainakin niin herkästi itkevä ihminen, että koen tällaiset väittämät aika kamalina. Lapsi on pienestä pitäen nähnyt mun itkevän niin ilosta kuin surustakin, eikä kyllä pelkää muutamaa kyyneltä. Tietenkään en haluaisi itkeä raivosta häntä kohtaan, mutta näinkin on sattunut.



Aika surullista sinällään, että itku näin kriminalisoidaan meidän kulttuurissa. Onhan meilläkin ammattimaiset itkijänaiset olleet vielä muutama sukupolvi sitten kuuluisia taiteilijoita. :/

Ei tosiaan ole välttämätöntä pitää aina kiinni, Toimitaan tilanteen mukaan. Olen sitä mieltä, että lasta ei vahingoita jos näkee vanhempansa itkevän mutta silloin kun lapsi kiukkuaa/uhmaa tulisi vanhemman pysyä rauhallisena. Mutta koska kaikki olemme ihmisiä on myös inhimillistä sortua ja vaikka itkeä.

Jos pieni lapsi saa vanhemman itkemään, silloin lapsesta on tullut liian voimakas. Hän on jo valmiiksi hämmentynyt omasta raivostaan ja eksyksissä tunteidensa kanssa - äidin itku vain pahentaa noita tunteita. Suuttuminen on vahvan ihmisen reaktio, itkuun purskahtaminen heikon, ja juuri vahvuutta aikuiselta pitää löytyä uhmaikäisen edessä.

Älä sotke tähän aikuispsykologiaa, jossa herkkienkin tunteiden näyttäminen on merkki vahvasti itsetunnosta ja sisäisesti heikot miehet pelkää itkua. Lapset eivät ole pieniä aikuisia eivätkä ymmärrä tuollaisia hienouksia. Heidän edessään sinun pitää olla vahva ja turvallinen aikuinen, vaikka itse tiedätkin oikeasti olevasi heikko ja epävarma (kuten me kaikki). Huutamista ja suuttumista on helppo pyytää anteeksi ja selittää, mutta itkemisen selittäminen niin että et näyttäisi vielä heikommalta lapsen edessä on vaikeampaa.

Vierailija:

Joopa joo. Kuulostaa joltain miehen kehittelemältä teorialta. Naisen itku on heille niin pelottava asia. :( Mä olen ainakin niin herkästi itkevä ihminen, että koen tällaiset väittämät aika kamalina. Lapsi on pienestä pitäen nähnyt mun itkevän niin ilosta kuin surustakin, eikä kyllä pelkää muutamaa kyyneltä. Tietenkään en haluaisi itkeä raivosta häntä kohtaan, mutta näinkin on sattunut.

Aika surullista sinällään, että itku näin kriminalisoidaan meidän kulttuurissa. Onhan meilläkin ammattimaiset itkijänaiset olleet vielä muutama sukupolvi sitten kuuluisia taiteilijoita. :/

Esikoisella oli 30 minsaa kamalaa uhmaa aikanaan muutamia kertoja. En tiennyt mikä auttaisi, miten olisin voinut auttaa. Lapsi ei osannut sanoa tahtoaan ja minä en ymmärtänyt. Lapsi puri itseään käteen, itki, kiljui.

Minulla tuli hätä ja itku siinä. Eihän se auttanut, lapsi rauhottui itse mutta siinä sitten halittiin ja kerroin lapselle että saa itkeä jos harmittaa tai sattuu. Ja sitä olen sanonut sen jälkeenkin jos lapsia itkettää.



Omasta lapsuudesta muistan miten mua rauhoteltiin sanomalla: älä itke. Ja vaikka se lause ei pahaa tarkoita niin minä ainakin koitin tyrehdyttää väkisin kyyneleet. Samaa en halua lapsilleni. Jos itkettää niin saa itkeä. Olen antanut itselleni luvan itkeä.



En halua olla mikään kova auktoriteetti vaan äiti joka tekee säännöt ja niitä noudatetaan, mutta se hellyys kuuluu osana mua. Koen onnistumisen iloa jos lapseni tulee kertomaan huoliaan ja ilojaan.



Meillä ainakin saa näyttää tunteitaan. Joskus riidellään, mutta siinä missä lapset näkee ja kuulee riidat. Näkee ne myös miten sovitaan. Itku loppuu itkemällä, on helpottavaa kun saa olla toisen halattavana ja itkeä kuin työntää toista luotaan ja estää itkua. Ja sitten voi jutella miksi itketti.

Kun esikoisen uhma oli pahimmillaan ja itkin kerroin lapselle että äiti ei tiennyt mitä haluat ja harmitti kun sinuun sattui. Minä olen ihminen, en auktoriteetti. Ja tasan tarkkaan itken ja annan itkeä.

Ei se että äiti ei itke tarkoita ettei lapsenkaan annettaisi itkeä; päinvastoin, lapsi uskaltaa olla heikko ja itkeä ja raivota koska voi luottaa siihen että aikuinen pysyy turvallisena lohduttajana. Hellyys, luotettavuus, uskottavuus eivät mitenkään parane sillä, että tiukan paikan tullen äiti itkee siinä missä lapsikin. Juuri vahvalle ja itsestään varmalle äidille huoletkin on parempi kertoa kuin äidille joka ei ehkä kestäkään vaikeita asioita.



Tietenkin kaikilla joskus tulee raja vastaa ja hermot pettää. olen minäkin joskus niellyt itkua, kun vauvan kanssa valvotun yön jälkeen on joutunut uhmiksen kanssa vääntämään joka asiasta. Olen kuitenkin nähnyt lapsen silmissä epävarmuuden noina hetkinä, joka on paljon suurempaa kuin se epävarmuus joka niistä paistaa kun suutun ja karjaisen hänelle jotain. lapselle olen selittänyt että joskus äitikin väsyy ja alkaa itkettää, mutta kyllä minä silti aina jaksan häntä hoitaa ja hänestä tykkään.

Mitäs tästä sanotte, kotipsykologit? Minusta on ihan loogista, että alkaa itkeä, jos sattuu, ja olen ajatellut, että tämä voisi opettaa lasta tajuamaan miten väärin lyöminen tms. on.

alan nauramaan sen raivokohtauksen aikana.

En voi sille mitään, että lapsi on kuin jostain piirretystä kun huitoo nyrkeillä ilmaa ja sätkii ja huutaa. Muutaman kerran olen jopa esittänyt samanlaista ja lapsi katsonut kauhuissaan ja nauranut sitten itsekin.

itse toteutan samaa että ' parkasen' auu! ja selitän että nyt sattui.



lMielestäni apsi pitäisi saada ajan kanss tajuamaan että muitakin ihmisiä voi sattua niin kuin häntä - se on musta se ydin siinä puremisen ja lyömisen kieltämisessä, eikä (pelkkä) auktoriteetti ' ei saa lyödä!'

Onko sitä nyt niin vaikea ymmärtää?



Aikuisen pitää olla lapselle tuki ja turva - onko se jonkun mielestä epäreilua, vai mikä ajatuksessa mättää?



Lapsi kokee uhmassaankin olonsa turvattomaksi ja olo pahenee, jos vanhempikin osoittaa olevansa ns. hukassa ja onneton.



Jotenkin kummastuttaa tämä meininki, että " vanhemmallakin on oikeus olla sitä ja tätä." Se kuvastaa tätä nykyaikaa, jolloin itsekkyys paistaa läpi vanhemmuudessakin.



Aikuisen, jonka itsetunto on kohdallaan ja jolla on kyky tuntea empatiaa ei tarvitse itkeä lapsen käytöksen takia.

luulin jo olevani ainoa tätä mieltä tässä keskustelussa.



Toi itkun näytteleminen jos lapsi lyö, on vähän eri asia. En silti oikein näe sitäkään tarpeelliseksi, miksi ei riitä että selitetään lyömisen sattuvan? Lapsihan ei koe aitoa empatiaa ennen kuin 5-6-vuotiaana, siihen asti moraalisäännöt perustuu jokatapauksessa opittuihin sääntöihin ja oikein tekemisen haluun.



En muista yhtään millä numerolla kirjoitin - se aiemmin aikuisen ja lapsen itkun erosta ja turvallisen ja vahvan aikuisen tarpeesta puhunut

.

Vierailija:

lLapsihan ei koe aitoa empatiaa ennen kuin 5-6-vuotiaana, siihen asti moraalisäännöt perustuu jokatapauksessa opittuihin sääntöihin ja oikein tekemisen haluun.

En ole varsinaisesti psykologi vaikka olen psykologiaakin jonkun verran lukenut. Mutta sen verran ymmärrän tästä(kin) tieteestä että teoriat ovat subjektiivisia tulkintoja. Eivät siis mitään jumalansanaa.

Mutta lasten kanssa toimineena ja itsekin neljän sellaisen äitinä...

-Mitä on " aito empatia" ? Kuinka moni aikuinen tuntee aitoa empatiaa? Olen nähnyt aitoa huolestumista jo 2-vuotiailla ja halua paijata/hoitaa/lohduttaa kun joku esimerkiksi itkee. Toki tunne saattaa kestää vain hetken ja seuraavassa hetkessä sama lapsi saattaa lyödä itkijää turhautuneena siitä että tämä ei lopettanut itkuaan vaikka hän yritti paijata. Olen nähnyt myös leegion isiä ja äitejä jotka kysyvät ärtyneenä lapseltaan " Mikä nyt on taas hätänä?" kun tämä itkee ja kahden sekunnin päästä karjaisevat että " nyt turpa kiinni tai saat selkääsi" (tai ehkä vähän siloitelluimmillla sanoilla mutta sisältö merkitsee lapselle täysin samaa) ärtyneenä siitä että lapsi häiritsee heidän rauhaansa. Kumpikohan mahtaa olla empaattisempi, aikuinen vai kaksivuotias?

tukistaminenkaan ei tuntunut sen rinnalla miltään.

Itkekää jos itkettää.

Hassu kysymys, minulle ei kyllä ole koskaan tullut mieleen alkaa itkeä lasteni raivokohtauksien aikana. Miksi?



Kukaanhan ei ole täydellinen ja joskus tilanteesta riippuen sitä kyllä hermostuu jos raivari tulee sellaiseen väliin että sille ei olisi tilaa. Mutta omasta hermostumisesta ei ole hyötyä. Parasta on suhtautua siihen neutraalisti, antaa tunteen tulla ja mennä, tukea lasta siinä raivarissa jotenkin, esimerkiksi vaikka pysymällä itse tyynenä ja vaikka kantamalla lasta tai pitämällä sylissä tai vain olemalla siinä vierellä turvana.

kirjoista lukenut tuosta empatiakyvystä. 2-vuotias on varmasti itse itkenyt ja saanut lohdutusta ja siten oppinut tuon käytöksen. Hän tietää että näin tehdään kun jollain on paha mieli. Ymmärtääkseni on kuitenkin ihan yleisesti hyväksytty fakta, että 2- tai 3- tai vielä 4-vuotiaskaan ei vielä tunne toisen tunteita, ts. hänelle ei tule paha mieli toisen pahan mielen takia - tätähän empatia on. Se, että osaa olla lyömättä, osaa lohduttaa tai osaa halata sitä, josta tykkää, on eri asia kuin ns. aito empatia, joka vaatii jo aika hienostuneen ymmärryksen toisen ihmisen tajunnasta ja siitä, mikä synnyttää millaisia tunteita.



Aikuinen joka kohtelee itkevää lasta näennäisen tunteettomasti, ei välttämättä ole empatiakyvytön. Hän ehkä tukahduttaa säälinsä tai esim. purkaa oman avuttomuudentunteensa aggressioon.



21