Kyllähän se niin on, että mikä ei tapa, jalostaa. Eikö olekin hienoa, että kärsimys onkin hyvä asia?

Ei vahvista, päin vastoin.

Sellainen ilmiö on kyllä, että sitä tottuu olemaan ja elämään surullisena ja huolissaan. Kun on tapahtunut tarpeeksi kauheita asioita, niin ne menevät jatkossa jollain tavalla rutiinilla. Tai siis suru ei ole pienempi eikä itse mitenkään vahvempi, mutta vanhasta tottumuksesta sitä silti pystyy samalla jatkamaan elämää ja jopa iloitsemaan monista asioista.

Ihmisviha siitä kaikesta tuli. En enää jaksa yrittää olla seurallinen, siitä ei seuraa mitään hyvää.

Vihan voimalla saa tehtyä isoja asioita kun sen kohdentaa oikein.

Vierailija kirjoitti:

Mikä pakko äitienpäivää on hienoa äidin menettäneiden naamaan

Mikä pakko äitienpäivää on ulista ja valittaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen naisen joka menetti nuorena vanhempansa. Hänen mielestään vastoinkäymiset tekee ihmisestä vahvemman, mutta ei lainkaan näe niitä asioita, turvallinen koti, turvattu elämä ja toimeentulo, läheisiä ympärill, mitkä hänellä on aina ollut hyvin tai arvosta niitä, vaan pitää niitä itsestäänselvyytenä.

Ja saa raivarit esimerkiksi siitä jos joku hänen ystävänsä tekee vaikka äitienpäivää jonkun kivan somepostauksen. Tosi "vahvaa".

Voihan se olla rankka paikka kun oma äiti kuollut ja muut postailee pinkkejä ihkupäivityksiä äideistään.

Mikä estä juhlimassa äitienpäivää jollain toisella tavalla? Sehän on ihan oma valinta miten juhlii.

Et sel

Olipa arvaus. Jos äitienpäivä ottaa noin koville suosittelen etsimään muuta tekemistä ja keskittymään muihin asioihin äitienpäivää kuin toisten vertailuun.