Lue keskustelun säännöt.
Missä iässä tajusit, että mitään rakkautta ei ole tulossa tässä elämässä?
21.02.2025 |
Minä aikalailla 43-vuotiaana. Ehkä seuraavassa elämässä sitten on parempi onni sen suhteen :)
Kommentit (23)
Itse olen myös nelikymppinen ja noin muutaman vuoden olen vahvasti tiedostanut sen, kuinka harvinaista on törmätä oikeaan aikaan mahdollisimman oikeanlaiseen kumppaniin. Ajattelen, että suuri osa suhteista ovat niitä alkukiimassa solmittuja, joissa ei ole yhteenkuuluvuuden tunteen ja samanlaisten arvojen kanssa mitään tekemistä, mutta ihmiset eivät lähtökohtaisesti halua muuttaa tilanteitaan ja luopua tutusta, koska se on aina kriisi. Joten en pidä kovin todennäköisenä löytää sen oikeanlaisen luo, mutta ehdottomasti uskon ja tiedän, että niitä on olemassa. Mutta en järjestä elämääni sen varaan vaan olen oppinut nauttimaan suhteettomuudesta, vapaudesta, lapsistani. Ei tarvitse riidellä eikä pahoittaa mieltä turvattomassa ja epätasapainoisessa suhteessa. Ja ihmiset tekee sitä paaaaljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eilen
Missä iässä?
Esivaihdevuosissa kun totesin, että en oikeastaan enää edes kaipaa sitä. Seksiin kiinnostus oli mennyt, yksin viihdyin erinomaisesti, elämästäni ei tuntunut puuttuvan yhtään mitään, joten mitäpä minä miehellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelin 35-vuotiaana, ettei taida löytyä "sitä oikeaa", mutta niin vain hän tupsahti eteeni ihan vanhanaikaisesti baarissa. Sattumaa sinänsä, sillä ei enää kumpikaan kamalan paljoa käyty yöelämässä. Hyvin nopeasti tiesin, että tässä on tuleva puoliso, nyt ollaan oltu 23 v. yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin 35-vuotiaana, ettei taida löytyä "sitä oikeaa", mutta niin vain hän tupsahti eteeni ihan vanhanaikaisesti baarissa. Sattumaa sinänsä, sillä ei enää kumpikaan kamalan paljoa käyty yöelämässä. Hyvin nopeasti tiesin, että tässä on tuleva puoliso, nyt ollaan oltu 23 v. yhdessä.
Ei tapahdu enää nykyaikana tällaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmeitä tapahtuu. Koskaan ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan. Kun on avoin uusille asioille, asenne on kohdallaan ja osaa rakastaa itseään sellaisena kuin on niin voi olla vaikka mitä luvassa. Jos pää painuksissa kulkee päivästä toiseen ei pääse osaksi niitä hetkiä jotka elämän varrella siunaantuu. Täytyy olla toiveikas elämän suhteen ja antaa asioiden tapahtua ja edetä omalla painollaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmeitä tapahtuu. Koskaan ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan. Kun on avoin uusille asioille, asenne on kohdallaan ja osaa rakastaa itseään sellaisena kuin on niin voi olla vaikka mitä luvassa. Jos pää painuksissa kulkee päivästä toiseen ei pääse osaksi niitä hetkiä jotka elämän varrella siunaantuu. Täytyy olla toiveikas elämän suhteen ja antaa asioiden tapahtua ja edetä omalla painollaan.
Ja kun lakkaa tavoittelemasta rakkautta, jota ei ole tulossa, niin jää aikaa olla avoin kaikenlaisille muille uusille, hienoille asioille ja saa nauttia elämästään paljon enemmän. :)
Minä olen saanut ja antanut rakkautta läpi elämän. Surullista taaksepäin katsoessa, että suhteita ei ole juuri ollut, mutta rakkautta on ollut enemmän kuin itse aina jaksaa välittää muille. Se on elämää kantava voima.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen aina tiennyt sen, koska en ole kokenut ihmisiä tarpeeksi mielenkiintoisina rakastumiseen. Seksuaalinen halu on erikseen, eikä sitä tyydyttääkseen tarvitse todellakaan ottaa ketään ihmistä jatkuvasti viihdytettäväkseen.
Yhden ainoan kerran olen ollut rakastunut, 30-vuotiaana. Meillä oli kuitenkin erilaiset toiveet parisuhteelle, joten päädyimme eri teille. Vaikka kyseessä oli mielenkiintoisin kohtaamani ihminen, en silti halunnut parisuhteen peruspakettia lapsineen, eikä se siten ollut vaivan arvoista.
Mulle tämä ei ole mikään tragedia. Elämässä on vaikka kuinka paljon kiinnostavampiakin asioita.
25 vuotiaana. Luovuin rakastamasta muita ja aloin rakastamaan itseäni, elämäni paras päätös näin jälkeenpäin ajatellen.
M32
"Rakkaus on pohjimmiltaan pelkkää panemista", näin on filosofoinut meille Andy McCoy. Tottahan se on, pakko myöntää.
Kyllä sen teininä jo tajusin kun en kenellekkään kelvannut ja kaikilla kavereilla oli poikaystävä ja kun ero tuli, uusi löytyi joko lähes heti tai oli jo katsottuna valmiiksi. Ikisinkkuna hautaan. N36
No, elämäni on ollut täynnä rakkautta 0-vuotiaasta asti sillä se on antamis-peli, eikä kerjäämis-.
Esivaihdevuosien kynnyksellä, kun hormonit eivät enää vaikuttanut niin paljoa haluihin. Lävähti aikalailla kuin kylmä rätti kasvoille, että "rakkaus" on vain hormonien luomaa illuusiota, ja parisuhteet pelkkää molemminpuolista hyväksikäyttöä. Olin kyllä jo aiemmin tajunnut, että en ollut ikinä rakastanut ketään kumppaneista. Mutta hormonituotannon laantuessa se sitten kirkastui vasta paremmin.