Olen itkenyt silmät päästäni

Minkä ikäisiä nämä toiset lapset olivat?

Hirvee stressi jos pitäs surra kaikki maailman ihmisten kuolemat.

ei voi edes kuvitella millaista olisi kertoa lapsille tällainen uutinen!

miettikää kaikkia niitä lapsia ja perheitä Afrikassa, joilta äiti kuolee nälkään, janoon, sairauksiin joita meillä hoidettaisiin hyvin. Ei taida enää itkettääkään?

En ymmärrä mikä tarkoitus maailmalla on olla näin julma viattomia kohtaan, en ymmärrä.. :(

Vierailija:

miettikää kaikkia niitä lapsia ja perheitä Afrikassa, joilta äiti kuolee nälkään, janoon, sairauksiin joita meillä hoidettaisiin hyvin. Ei taida enää itkettääkään?

Jopa siinä määrin että jäi kotityöt vähemmälle kun vain netissä luin surullisia juttuja. Nyt käyn max 3kertaa viikossa koneella ja itsellä on paaljon parempi mieli. Tottakai tällaiset jutut pistää miettimään mut liika on liikaa.

Mutta mitä tulee ap:n aiheeseen, niin edes pieni helpotus asiassa on se, että onneksi perheeseen jäi kaksi lasta, eikä vain yksi. On heistä kuitenkin toisilleen jollakin asteella tuki ja turva. Eli kukaan ei jäänyt aivan ypö yksin.

Tuskimpa tämä asia nyt lapsia paljoa tässä tilanteessa auttaa, mutta parempi kuitenkin kaksin kuin yksin. <:)

ja, ei tietenkään, kaikkien maailman kuolemantapausten +nälänhädän vuoksi ei voi myöskään surra, mutta se ei tarkoita ettei tarvitsisi surra mitään lähellä tapahtuvia, enkä tarkoita maantieteellisesti, vaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat samanikäisiä tai lastenikäisiä, tmv.

Vierailija:

Mikä ihme siinä on ettei niissä tasoristeyksissä voida ihan oikeasti AINA pysähtyä ja katsoa?

niiden takia ala itkemään. Tässähän saisi itkeä joka päivä jonkun kuoleman takia.

Miltä se omista lapsista tuntuisi jos äiti itkisi joka päivä jonkun kuoleman takia ???



Ap pitäisi varmaan lopettaa lehtien ja netin luku, jos pahalta tuntuu.

Taidat itkeä omaa ahdistusta. Sulla on varmaan jotain käsittelemättömiä asioita? Kyllä se kuolema meidät kaikki korjaa. Se on osa tätä elämää.

pitää vain ajatella että ovat saaneet rauhan, ja kaikki me täältä joskus lähdemme. Aika on elää ja aika on kuolla, niinkuin joku tuossa jo mainitsikin...

Kyllä mullekin tulee todella paha mieli näiden ihmisten puolesta.

Esikoista odottaessa oli se tsunami juttu ja kyllä ahdisti ja kovaa. Tosin ahdistaa se vieläkin kun tietää että esim. Indonesiassa ihmisten elämät vieläkin ihan sekasin sen takia ja he ovat jo unohdettuja. Nykyään en enää itke noita ahdistuksia vaan lähinnä suutun ja käytän tätä suuttumusta myös energianlähteenä. Mun mielestä on voimaannuttava tunne, kun tietää välittävänsä ja arvostavansa ihmisten elämää. Myös muiden kuin lähipiirinsä.

No, ehkä sitä oppisi vielä enemmän arvostamaan jokaista täällä olemaansa hetkeä...

Joten nyt soromnoo, lähden pois koneelta, ulos nauttimaan aurinkoisesta kevätpäivästä!