Onko kenellekään käynyt niin, että haluaisi nähdä ikääntyneitä vanhempiaan, mutta se on raskasta heidän sairauksiensa takia?

Ymmärrän että pahasti muistisairaan kanssa esim. jankkaaminen voi olla raskasta. Viiden minuutin välein kysyy samaa asiaa tyyliin "oletko sinä vielä töissä siellä osuuspankissa?".

Silti ottaisin tämmöisen sinänsä harmittomista asioista jankkaavaan muistisairaan läheisekseni sata kertaa ennemmin, kuin sellaisen muistisairaan joka vi*tuilee, piikittelee ja nälvii työkseen. Sellaisiakin kun on. Vastustaa joka ikistä asiaa eikä suostu mihinkään. Kuitenkin osaa HALUTESSAAN esim. lääkärin vastaanotolla tai jonkun ulkopuolisen läsnäollessa käyttäytyä asiallisesti. Kunhan vaan ilkeilee läheisilleen ja tekee omien perheenjäsentensä elämästä helvetti.

Joo sairaushan se. Mutta eikö edes kerran voisi läheisen vieraillessa olla kunnolla, jos se kerran muulloin onnistuu?

Ap ymmärrän täysin. On tietyllä tapaa jo menettänyt vanhempansa, koska he eivät ole enää samoja. Vain kuoria.

Ymmärrän sinua. Äitini muistisairaus eteni sellaiseen pisteeseen että ei muistanut että olen hänen tyttärensä. Vaikka kävin joka päivä, ei muistanut edellistä käyntiä. Tätä jatkui vuosia. Hoidin hänen asioitaan, laitoin ruuan, siivosin, kotihoito hoiti lääkkeet ja pesut. Joka ikinen päivä äitini jutteli samat asiat. Hän oli aina iloinen kun tulin. Olin se kiva nainen joka kävi auttamassa. Hänen oma tytär ei käynyt koskaan katsomassa. Äitini mielessä hänellä oli pienet lapset eli ei tunnistanut minua aikuisena. Tuntui pahalta kun hän puhui pahasta ja ilkeästä tyttärestä, joka ei häntä muistanut, kun olin tuo tytär ja olin joka päivä läsnä hänen elämässään. Piti vain ajatella että se on dementia, mikä puhuu, ei äitini. 

Antakaa vanhempienne ikääntyä rauhassa, eivät he teidän seuraanne kaipaa.