Avioeron (henkiset) vaiheet - kokemuksia

Niin, tarkoitan nyt siis henkistä polkua avioeron aikana/jälkeen, en paperi- ja käytännönasioita.



Erosimme jo pari vuotta sitten lapsemme isän kanssa, jonka jälkeen soudimme ja huopasimme, molemmilla oli uudet puolisot vähän aikaa, piti näyttää toisillemme vissiin, yritimme olla yhdessä taas, riitelimme jne.. kierre jatkui pitkään.

Otin uuden askeleen ja muutin lapsen kanssa toiselle paikkakunnalle, osittain ihan muiden asioiden perässä (eli työn) mutta osittain hakeuduin pois tilanteesta ja vanhoista ympyröistä.



Nyt mies on ruvennut pikkuhiljaa ymmärtämään, kuinka väärin hän toimi minua kohtaan, ja pyytelee kuulema loppuelämänsä anteeksi. uskon ihan vilpittömästi että hän on tosissaan, koska on saanut nyt välimatkaa meihin ja joutunut miettimään yksikseen asioita.



yhteen meistä ei koskaan ole, se on varma. haluaisin vain jo päästä ns. toiseen vaiheeseen, nyt tunnen mm. katkeruutta, vihaa, sääliä (niin itsesääliä, kuin lastani ja isäänsä kohtaan), jopa rakkautta välillä. tuo katkeruus on pahinta. vaikka mies nyt myöntää virheensä (meillä oli miehen taholta niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa), en silti pysty antamaan anteeksi. en itselleni enkä miehelle. tunnen todella pahaa katkeruutta, ja se sekoitettuna pieneen määrään ikävää ja kaipausta, kauhea soppa. mutta tunnen, että tämän yli on päästävä. mikä auttaisi? varsinkin kun on tuo pieni lapsi, haluaisin elää tasapainoista elämää lapseni kanssa. mutta päivittäin tunnen itseinhoa, vihaan miestä, jne jne. auttakaa te, joilla on kokemuksia, kuinka päästä tästä yli??