Mummi lähti. 89-vuotiaana. Osa minua lähti. Miten selvitä?

Tuosta voi karkeasti laskea, että sinäkin olet sentään neljissäkymmenissä?

Syntymä ja kuolema ovat luonnollinen osa elämän kulkua. Myös suru ja menetys ovat erottamaton osa elämän tapahtumia. Siksi aikuinen ihminen osaa kohdata menetyksen, ja sanoittaa omat tunteensa. Suruun auttaa sureminen. Elämä jatkuu.

Mutta reaktiosi on nykyihmiselle tyypillinen: Menetystä ja surua ei pystytä kohtaamaan luonnollisena osana elämää, vaan uhriudutaan ja kirjoitetaan avunhuuto tällaisellekin roskapalstalle. Seuraavaksi vaaditaan yhteiskuntaa järjestämään terapiaa ja turvallinen tila, jossa kohdata tällainen valtava tragedia. Saattaa johtaa jopa työkyvyn menettämiseen koko loppuelämäksi. Vain vahvin yksilö selviytyy ilman laitoshoitoa?

Monella nelikymppisellä on omat vanhemmat jo kuolleet ja sä jaksat itkeä sun MUMMON kuolemasta? Mun mummot kuoli jo 20 ja 30 vuotta sitten. Isoisä 40 vuotta sitten ja toinen isoisä kun isäni oli 7vuotias eli 1952.

Vierailija kirjoitti:

Monella nelikymppisellä on omat vanhemmat jo kuolleet ja sä jaksat itkeä sun MUMMON kuolemasta? Mun mummot kuoli jo 20 ja 30 vuotta sitten. Isoisä 40 vuotta sitten ja toinen isoisä kun isäni oli 7vuotias eli 1952.

Ei pitäisi kilpailuttaa menetyksiä, mutta täällä on myös vanhempia joilta on kuollut lapsi. Kukaan ei kysy meiltä miten siitä selvitään, eikä siitä selvitäkään.

89-vuotias mummo saa kuolla ja hänen pitääkin kuolla. Ei hänen tehtävänsä ole elää vain siksi että on lapsenlapsensa paras ystävä.

Kyllä sä pärjäät. Kunhan suruaika menee ohi joskus, voi helpottaa jotenkin. Oot tosi hyvä itsekin, tulee uusia ajatuksia ja turvallisuutta. Ja sulla on muuta sukua vielä vai mitä. Onko äiti elossa. Muistot sydämessä. Joku päivä uudelleen kohdataan, vaikka siihen on aikaa aina. Asioita pitää käsitellä ja irrottaa jostain, luoda tyhjän tilalle väriä ja luontoa, kotia. Jossain on aina ystäviä maailmassa.

Vierailija kirjoitti:

Rupea ryyppäämään, ja jos ei auta niin mene kävelemään junaradalle. 

Ryyppäämistä minäkin suosittelen alkuun.

Pakko sinun on pärjätä. Vai väitätkö että isoäitisi oli itsekäs paska kun meni kuolemaan?

Olet kyllä aika pussissa kasvanut, jos liki ysikymppisen kuolema raunioittaa keski-ikää lähestyvän tai keski-ikäisen. Lasi on puoliksi täynnä, sait pitää mummisi todella pitkään ja hänen lähtönsä oli helppo. Sure surusi, se kuuluu elämään, ja se jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sä pärjäät. Kunhan suruaika menee ohi joskus, voi helpottaa jotenkin. Oot tosi hyvä itsekin, tulee uusia ajatuksia ja turvallisuutta. Ja sulla on muuta sukua vielä vai mitä. Onko äiti elossa. Muistot sydämessä. Joku päivä uudelleen kohdataan, vaikka siihen on aikaa aina. Asioita pitää käsitellä ja irrottaa jostain, luoda tyhjän tilalle väriä ja luontoa, kotia. Jossain on aina ystäviä maailmassa.

Lässyn, lässyn.

Hanki olkaimet. 

Vierailija kirjoitti:

Tuosta voi karkeasti laskea, että sinäkin olet sentään neljissäkymmenissä?

Syntymä ja kuolema ovat luonnollinen osa elämän kulkua. Myös suru ja menetys ovat erottamaton osa elämän tapahtumia. Siksi aikuinen ihminen osaa kohdata menetyksen, ja sanoittaa omat tunteensa. Suruun auttaa sureminen. Elämä jatkuu.

Mutta reaktiosi on nykyihmiselle tyypillinen: Menetystä ja surua ei pystytä kohtaamaan luonnollisena osana elämää, vaan uhriudutaan ja kirjoitetaan avunhuuto tällaisellekin roskapalstalle. Seuraavaksi vaaditaan yhteiskuntaa järjestämään terapiaa ja turvallinen tila, jossa kohdata tällainen valtava tragedia. Saattaa johtaa jopa työkyvyn menettämiseen koko loppuelämäksi. Vain vahvin yksilö selviytyy ilman laitoshoitoa?

Periaatteessa ihan hyvin sanottu, mutta tarviiko sävyn olla noin töykeä ja ärhäkkä?

Kummallisia ihmisiä täällä. Sekä ne, jotka pilkkaavat toisen surua että ne, joille yhdeksänkymppisen poismeno on yllätys. 

ei mummin kuolema sureta vähempää siksi, että joltain toiselta on kuollut jo vanhemmat. Minulta on kuollut kaikki iäkkäät läheiset, ja siksipä osaan reagoida toisen suruun myötätunnolla. Pelottaako näitä junan alle kehottajia omat tulevat surut? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sä pärjäät. Kunhan suruaika menee ohi joskus, voi helpottaa jotenkin. Oot tosi hyvä itsekin, tulee uusia ajatuksia ja turvallisuutta. Ja sulla on muuta sukua vielä vai mitä. Onko äiti elossa. Muistot sydämessä. Joku päivä uudelleen kohdataan, vaikka siihen on aikaa aina. Asioita pitää käsitellä ja irrottaa jostain, luoda tyhjän tilalle väriä ja luontoa, kotia. Jossain on aina ystäviä maailmassa.

Lässyn, lässyn.

Miksi luet jos koet lässytykseksi. Etkö halua että palstalla ihmisiä lohdutetaan mitenkään? Haluatko että olen kylmä ja vihaava kaikkia kohtaan? Mitä haluat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella nelikymppisellä on omat vanhemmat jo kuolleet ja sä jaksat itkeä sun MUMMON kuolemasta? Mun mummot kuoli jo 20 ja 30 vuotta sitten. Isoisä 40 vuotta sitten ja toinen isoisä kun isäni oli 7vuotias eli 1952.

Ei pitäisi kilpailuttaa menetyksiä, mutta täällä on myös vanhempia joilta on kuollut lapsi. Kukaan ei kysy meiltä miten siitä selvitään, eikä siitä selvitäkään.

89-vuotias mummo saa kuolla ja hänen pitääkin kuolla. Ei hänen tehtävänsä ole elää vain siksi että on lapsenlapsensa paras ystävä.

Mä olen myös menettänyt elämässä muutakin, ja paljon. Olen 24-vuotias. Melkein omakin henki on lähtenyt. Suru on silti suru oli kyseessä kuka läheinen tahansa. Mummi oli hienoin tuntemani ihminen ja saan ja haluan surra häntä. Tuntuu ikävältä. Silti mummi sai lähteä onneksi rauhassa. Siitä olen onnellinen. Samaan aikaan voi tuntea surua ja haikeutta vaikka tiedostaisi vanhan ihmisen olleen oikea aika lähteä. ap

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sä pärjäät. Kunhan suruaika menee ohi joskus, voi helpottaa jotenkin. Oot tosi hyvä itsekin, tulee uusia ajatuksia ja turvallisuutta. Ja sulla on muuta sukua vielä vai mitä. Onko äiti elossa. Muistot sydämessä. Joku päivä uudelleen kohdataan, vaikka siihen on aikaa aina. Asioita pitää käsitellä ja irrottaa jostain, luoda tyhjän tilalle väriä ja luontoa, kotia. Jossain on aina ystäviä maailmassa.

Mun rakas täti kuoli 92v iässä muutama vuosi sitten, oli viimeisiä siinä sukupolvessa. Ikävä ja suru oli tietysti kestettävä, nyt on ihana muistella häntä haikeana. Usein, kun yritän muistella murresanojamme, mietin miten täti olisi sanonut jonkun sanan. Muistelen häntä usein, jouluna, muistan lapsesta asti  miten hän komensi meitä...

No, elämä jatkuu, minähän olen sukupolvena seuraavana... vaikkei täältä ikäjärjestyksessä lähdetäkään.

Surra saa ja ikävöidä, mutta ajastaan helpottaa

Aiempia vastauksia lukiessani totesin, että jos vastaukset ovat totta eivät he ole omasta surustaan mitään oppineet saati kunnioittamaan toisen surua olipa syy suruun mikä tahansa.Pahoittelut siitä minun puolestani, sillä olen itse joutunut menettämään rankalla tavalla puolisoni ja hulluinta oli muiden asenne saanko minä edes surra häntä. Ihmiset osaavat olla hyvin julmia siinä kenellä on pahinta ja kenellä ei.

Suru on prosessi, josta selviää ajallaan. Sitä ei suoriteta, vaan se vaatii huomionsa ja joskus palaa takaisin juuri kun uskoo taas selviänsä. Niinpä sure ja surekin kunnolla. Mummisi oli sinulle rakas, osa sinua, ja hänen mukanaan meni myös osa sinua. Niin se vain menee meillä kaikilla, että kuolema on kova kokemus ja juuri se tyhjyyden tunne kun jotakin ei vain enää ole lähellä, kuuloetäisyydellä, ja jota voisi koskettaa. Ihminen kipuilee koko kehollaan, mutta se hyvä puoli nuoremmassa iässä on että keho jaksaa surun kantaa paremmin kuin vanha ihminen.

Jos koet olosi avuttomaksi ilman mummiasi kannattaa selvittää olisiko vertaistuki avuksi tai ratkaisukeskeinen terapia tai tunnetko jonkun ihmisen, jolta pyytäisit vähän kuunteluapua? Muista ulkoilla tai tehdä jotakin, mistä pidät. Pakota itsesi edes hetkeksi muualle. Sytytä mummillesi muistokynttilä vaikka joka ilta, kirjoita hänelle, pyydä jokin muistoesine hänestä, osta yöksi vaikka pehmolelu kainaloon( tämä on yksi surijoille vinkattu idea, että ikään kuin suojelee omia tunteitaan niin).

Mummisi oli iäkäs, jolloin lähtö on enemmän odotettavissa. Se ei kuitenkaan sulje pois ikävää ja yksin jäämisen raskasta tunnetta, mutta ehkä mummillasi oli joitakin hyviä sanontoja elämässä selviämiseen ja kirjoita ne vaikka lapulle sekä näkyvillesi. Hän on niinkin osana päivääsi.

Voit näyttää surusi ja itkeä kun itkettää. Etenkin nyt joulun aikaan on aina tiukkaa. Ja jos joku tölväisee mummisi iästä toteat vain,että sinulla on oikeus suruusi ja sillä selvä. Vain huonotapaiset ihmiset eivät osaa kunnioittaa suruasi. Surusi kertoo myös rakkaudesta ja läheisyydestä mummisi kanssa. Se muisto myös kantaa sinua nyt!

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sä pärjäät. Kunhan suruaika menee ohi joskus, voi helpottaa jotenkin. Oot tosi hyvä itsekin, tulee uusia ajatuksia ja turvallisuutta. Ja sulla on muuta sukua vielä vai mitä. Onko äiti elossa. Muistot sydämessä. Joku päivä uudelleen kohdataan, vaikka siihen on aikaa aina. Asioita pitää käsitellä ja irrottaa jostain, luoda tyhjän tilalle väriä ja luontoa, kotia. Jossain on aina ystäviä maailmassa.

Mun rakas täti kuoli 92v iässä muutama vuosi sitten, oli viimeisiä siinä sukupolvessa. Ikävä ja suru oli tietysti kestettävä, nyt on ihana muistella häntä haikeana. Usein, kun yritän muistella murresanojamme, mietin miten täti olisi sanonut jonkun sanan. Muistelen häntä usein, jouluna, muistan lapsesta asti  miten hän komensi meitä...

No, elämä jatkuu, minähän olen sukupolvena seuraavana... vaikkei täältä ikäjärjestyksessä lähdetäkään.

Kiitos viestistä. Tässä itsekin muistelen mummia kynttilöiden palaessa, esseetä kirjoitellessa. Mummin antama runokirja välillä luettavana :-). 

Välillä tulee vaan suru ja ikävä. Eikä minulla ole ystäviä kenenkanssa jakaa joten kirjoittelin tänne. Ap

minne mummo lähti?

Tänne voit kirjoitella, palsta täynnä mummoja.

Osanottoni ap. Mummit ja mummot ovat parhaita. Minun mummo kuoli samana päivänä, kun lapsenlapseni vietti 1-vuotis synttäreitä. Olipa aikamoista lähteä syntymäpäiville ja yrittää olla koko päivä skarppina. En halunnut kertoa suru-uutista vielä heti ja haitata juhlia. Kävin sytyttämässä tyttäreni kotona kynttilän parvekkeen lyhtyyn ja sitä ihmeteltiin koska oli aurinoinen talvipäivä. Myös minun mummo oli hienoin ja viisain tuntemani Ihminen. Mummo sai elää myös 89-vuotiaaksi. Voit ajatella mummoa ja pian hän jo saattaa tulla uniisi. Sitten tapaatte. Mummo on tuulessa, ohi lentävässä linnussa ja perhosissa. Näin minä ajattelen. Ja istuu olkapäällä aina tarvittaessa. 

Vierailija kirjoitti:

minne mummo lähti?

Kyykkypaskalle Vienankarjalaan.