vituttaa lähestyvä synnytys
kolmisen kuukautta laskettuun aikaan, lopetin työt ja oon esikoisen kanssa kotona. nyt tuo synnytys onkin sitten seuraava kiinnekohta mun tulevaisuudessa ja päivät pitkät hyvää aikaa sitä miettiä. esikoisellakin on kivaa kun äiti saa pitkin viikkoa yllättäviä itku-nyyhky-nyyhky-kohtauksia.
musta tuntuu että mä olen paitsi paska synnyttäjä (kohtu ei supistele oma-aloitteisesti ja mä en osaa ponnistaa), myös jotenkin vääränlainen synnytyspelkoinen. en yhtään tunnista itseäni niistä hemmetin positiivisista synnytyspelkojutuista mitä lehdistä luen. synnytyspelkoinenhan on niissä aina joku ensisynnyttäjä jota jännittää että synnytyksessä menee paniikkiin, menettää kontrollin tai että ponnistusvaiheessa pääsee vahingossa paukku miehen kuullen. mua ei pelota nuo asiat, kun tiedän että niin joka tapauksessa käy. paitsi että paukun lisäksi multa pääsee varmaan muutama ämpärillinen pissaa, verta ja oksennusta.
oikeesti mua pelottaa että ne ei ota ajoissa imukuppia käyttöön, lapsi on liian kauan jumissa synnytyskanavassa ja sille käy jotain, tai sitten että lapsi joudutaan repimään ulos niin rajusti että sille käy jotain. ja toki mua ahdistaa ajatella repeämistä ja omia vammoja, johan on taas hienoa jos oon niinkuin ekalla kerralla tuhannen päreinä. ja mua ahdistaa se kipu, sekä käynnistettyjen supistusten että tikkaamisen.
mulla on kuukauden päästä pelkopolille aika, ahdistaa mennä sinnekin. pelottaa että ne sanoo että rentoudut vaan ja annat luonnon hoitaa tehtävänsä ja laulat hemmetti synnytyslauluja. toimis varmaan ihan hyvin jos luonto oikeesti leikkaisi tukkansa ja rupeaisi niihin hommiin, mutta mä en usko että se rupeaa. mun kohtu ei tajua supistella ja sillä selkee. esikoisen synnytyksessä mulla oli yksi oikea ja toinen ihan laimea supistus, siis yhteensä kokonaista kaksi :/ käynnistetytkään ei kantaneet ihan ponnistukseen saakka ja siinähän ähelsin saatanan avuttomana saatanan avuttomilla vatsalihaksilla, jotka muuten nykyään on varmnaan vielä astetta avuttomammat, elikkäs hyödyttömät. ja sama koskee lantionpohjalihaksia.
mun kehon voimalla ei synnytetä yhtään lasta, ja mua pelottaa että ne ei sielä sairaalassa ota sitä huomioon ja yrittää kannustaa mua johonkin reippauteen.
Kommentit (15)
alatko sitten murehtia jotain muuta asiaa?
en ajatellut sitä epäonnistunutta ekaa synnytystänikään ennen kuin tulin uudestaan raskaaksi, jolloin se yhtäkkiä iski tajuntaan eikä oo lähtenyt pois. ensimmäinen ajatukseni tästä raskaudesta oli mieletön ilo, ja sen jälkeen sen tajuaminen että jumalauta, se kaikki tapahtuu uudestaan. ja sitä oon nyt itkeskellyt siitä asti.
ei siis todellakaan mitään ufot sieppaa mun vauvan-pelkoja. Ensimmäisen synnytksen komplikaatiot ovat ihan normaali syy synnytyspelolle. Pelot ovat vain saaneet otteen sinusta. Ja älä välitä noista ihanista palstamammoista joiden mielestä nyt " vippaa pahasti" . Ei sun tarvitse pakottaa itseäsi ajattelemaan positiivisesti, olet sitä kokeillut eikä sillä ole pitkäaikaista vaikutusta. En minäkään ole ilosta kiljahdellen synnytykseen lähtenyt, en pidä sitä elämäni huippuhetkenä tai ihanana kokemuksena. Mene sinne pelkopolille ja kerro tunteesi rehellisesti, ne ovat siellä sinua auttamassa.
aika kurjaa tuolleen huudella. ja aika tyhmää mun provosoitua tietty.. mutta ihan vilpittömästi puhuen, mulla on tosiaan toistaiseksi ainoa kokemukseni synnytyksestä tosi huono, johtuen lähinnä siitä että kohtu ei alkanut supistella vielä vuorokausikaan vesien menon jälkeen, eikä osannut ylläpitää käynnistettyjä supistuksia sen jälkeen kun lääkkeen teho ilmeisesti hiipui. lapsi autettiin imukupilla ulos, minä repesin pahasti ja menetin paljon verta. tikkamiseen osallistui useampia ihmisiä ja se kesti pari tuntia, jona aikana mulle ei annettu kipulääkettä. en tiedä montako tikkiä kaikkiaan laitettiin, montako nyt kahteen tuntiin mahtuu. välillä oli pitkäkin tauko tikkien välissä kun etsivät sieltä jauhelihasta järkevää tikin paikkaa. ja huolimatta siitä että kipu oli aika kokonaisvaltaistakin, niin kyllä joka saamarin ainoa neulanpisto ja ronkkiminen tuntui erittäin tarkasti ja terävästi, ja sattui paljon.
oman arvioni mukaan mulla ois enempi vikaa päässä jos sivuuttaisin tyynesti tuon aiemman kokemukseni ja ajattelisin että joo, kyllä mun kohtu varmaan tällä kertaa jo toimii, varmaan se on jotenkin reipastunut ja nyt jo osaa supistella.
Mulla ei ekassa synnytyksessä ponnistus sujunu olllenkaan (+ oli tosi karmeeta ilman ponnistamisen tarvetta), mutta tokassa synnytyksessä ehdin just tokasta että nyt se tulee ja kohtu työns vauvan ulos ilman että mä ehdin mitään tehdä. Sattu tääkin kerta, mutta ei tuntunu miltään kidutukselta. Käy ihmeessä juttelemassa jollekin, se taatusti helpottaa
Huomasin itse kun kesällä synnytin. Sieltä se 4500g muksu tuli ulos minuutissa, vaikka en pysty tekemään edes yhtä vatsalihasliikettä. Pelotti muutama viikko ennen kolmosen synnytystä järkyttävästi, mutta kun sen aika tuli niin ihan rauhallinen olin. Mutta toivottavasti ap saat sektion jos sinusta tuntuu, että siitä on apua.
mutta mun kohtu ei tee, lepäilee vaan laakereillaan. siinä esikoista " ponnistaessani" meinasi jo hermostuttaa kun sinne saliin lompsi yhtäkkiä joku tyyppi (en tiedä kuka, sairaalan henkilökuntaa se oli), jäi tuijottamaan mun alapäähän ja ihan pöljänä ihmetteli että " häh? miksei se tuu ulos? hyvinhän tossa on tilaa. miksei se etene?" minä siinä pää punaisena (pään punehtuminen oli ainoa konkreettinen seuraus mun tunnin rehkimisestä) että hitostako minä tiedän, olen kyllä itsekin sitä mieltä että saisi jotain tapahtua.
kätilö oli topakka ja komensi minua " kun tunnet supistuksen niin SILLOIN ponnista ja kovaa!" " joo mä lupaan ponnistaa jos joku teistä voisi katsoa sitä monitoria ja sanoa kun mulla supistaa, kun mä EN OIKEASTI TUNNE!" " nyt selitykset pois ja ponnista!" joo..
Harmi, että sun kohdalle sattui jotain toistaitoisia törppöjä ap. Osaava kätilö on ihan ensisijaisen tärkeä synnytyksessä.
ei sekään olisi tilannetta edistänyt jos se ois ruvennut minua säälimään ja päätä silittämään. mun ongelma on laiska kohtu, ja se jännittää että otetaanko tämä ongelma nyt tulevassa synnytyksessä riittävästi huomioon kun supistusten käynnistämistä ja kivunlievitystä mietitään.
mulla on ehkä mahdollisuus saada tukihenkilöksi mukaan todella fiksu sukulaislääkäri, itsekin pari lasta synnyttänyt fiksu nainen, jolla siis myös työn puolesta kokemusta ko. touhusta. hänen mukaanpääsynsä riippuu synnytyksen ajankohdasta ja hänen työvuoroistaan, sormet ristissä toivon että sopisivat kivasti yhteen. tietysti mulla on varmaan vaikka viikkotolkulla aikaa odotella vaikka vedet meneekin, ei varmaan ole supistuksia tälläkään kertaa odotettavissa ennen käynnistystä.
ei sekään olisi tilannetta edistänyt jos se ois ruvennut minua säälimään ja päätä silittämään. mun ongelma on laiska kohtu, ja se jännittää että otetaanko tämä ongelma nyt tulevassa synnytyksessä riittävästi huomioon kun supistusten käynnistämistä ja kivunlievitystä mietitään.
mä oon vaihteeksi jumissa täällä epätoiovon syöverissä, enkä kai tullut aatelleeksi että siinä tilanteessa ois ollut mitään sen erikoisempaa tehtävissä tilanteen edistämiseksi, paska mikä paska (siis synnyttäjä).
mutta oikeesti, mahtaako kukaan tietää että miten käytännössä tuollaista synnytystä voidaan edesauttaa? onko imukuppi ainoa konsti? ei sikäli, se toimi hyvin ja lapsi oli ulkona ehkä minuutissa, ainoa haittapuoli oli minun paha repeäminen.
mulla meni eka synnytys niin että ekaks käynnistettiin 2 vrk ja sitten mä synnytin 27 tuntia, kun oli just tota samaa ongelmaa kun sulla, supistukset ei avannu mua ja lopulta loppu kokonaan, epiduraali ei toiminu eikä mikään muukaan. No toisella kerralla alko ihan ittestään supistella ja sitten alle 10 tunnin päästä oli vauva syntynyt, mulla oli epiduraali joka oikeesti auttoi ja kaikki meni kun jossain amerikkalaisessa sarjassa eikä edes väsyttäny ja voin sanoa että mun vatsalihakset ei tosiaan oo treenatut ei ollut silloin eikä nyt. Tsemmpiä ja voimia ja koita sitä pelkopolia, voi hyvin olla että siellä on joku ihan asiallinen tyyppi jonka kanssa on oikeesti kiva jutella
Olipahan vaikea kirjoiottaa lasue joka tarkoittaa jotakin tarkoittamatta automaattisesti sektiota tai alakautta yritystä.
Koitin lukea noita ap:n saamia vastauksia ja aika harva oli mun mielestä ymmärtänyt mistä on kyse. Tai siis ettei se polin setien ja tätien kanssa juttelu ja " vaikean asian purkaminen sanoiksi" poista tätä ongelmaa, joka on FYYSINEN. Eikä siinä synnytyksessä silloin tosiaan auta vaikka olis kuinka mukava ja ihana kätilö paikalla. Kohtu kun ei supista niin se ei supista vaikka olis ukko saamelainen poppakonsteineen vieressä laulamassa.
Ap (sulla on muuten ihanan tyyli kirjoittaa, puree minuun), mä varmaan lähtisin siihen sektioon sun tilassa. Mulla ensimmäinen ja ainoa lapsi tuli lopulta maailmaan hätäsektiolla, kun synnytys vaan veny ja veny, kohtu supisteli mutta jotenkin väärin, eli mullakaan se elin ei tiedä miten se lapsi maailmaan saatetaan. Tai sit se on asennettu jotenkin väärin... Ei vaan, vikaa ei ensin edes huomattu kun käyrillä näkyi niitä supistuksia ja minuun sattu kokoajan ihan petkeleesti, kätilö vaan käski ponnistaa ja ponnistaa.
En mä enää muista mitä fiksua mun piti tähän loppukaneetiksi laittaa, se hävis, joten menköön näin.
mäkin oon järjellä tietävinäni että on ehkä mahdollista että tällä kertaa niitä supistuksia tulisikin (oon nyt rv:lla 26 eikä mitään harjoitussupistukisa oo ollut, tosin en kyllä muista missä vaiheessa niitä pitäisi tulla. esikoisesta ei tullut ainuttakaan ja ihmiset katsoi mua kieroon kun en osannut kysyttäessä kertoa onko supistellut paljon. kun en siis tiennyt miltä sen pitäisi tuntua. sitten kun vesien menon jälkeen mulla oli ne ensimmäiset ja ainoat omat supistukseni, kaksi kpl, niin tiesin kyllä ettei sellaista ollut ollut aiemmin), mutta en usko siihen.
ääneen puhun tulevasta tapahtumasta ihan positiivisestikin, että lähdetään nyt katsomaan miten menee ja ammattilaisiahan ne siellä sairaalassa on jne. mutta mun sisäinen ääni, jolla itselleni puhun, puhuu sitten ihan muuta. huomaan kun mietin esim. aikaa sitten vauvan synnyttyä, että lähden aina siitä oletuksesta että oon huonossa kunnossa, en pysty käveleen ja pissaan sekä kakkaan housuun ekat pari viikkoa.
mun pitää ehkä oikeesti puhua siitä sektiosta kunhan pääsen sinne pelkopolille. tähän asti oon ajatellut että katsotaan nyt tämä kerta ielä ja jos menee päin helvettiä niin sitten en enää halua synnyttää alakautta. toisaalta pitää kai ottaa huomioon myös syntyvä lapsi, että kumpi hänelle on edullisempaa, pitkittynyt imukuppisynnytys vai sektio (ja tosiaan mun mielessä nää on ainoat vaihtoehdot mun kohdalla, tiedän kyllä että muut ihmiset osaa synnyttää normaalistikin). esikoisella oli imukupin jäljiltä jonkin verran kipuja syntymän jälkeen ja pahka päässä pari kuukautta, en tiedä miten sektio vaikuttaa vauvaan. täytynee kysellä joltain joka tietää.
kyllä välillä mietinkin asiaa mutta sitten haksahdan itsekin siihen " nyt pois turhat huolet, kyllä kaikki varmaan sujuu tosi kivasti tällä kertaa kun jaksan vaan tsempata ja hymyillä" -ajatteluun, vaikka ihan oikeasti tiedän ettei se mene hyvin.
välillä meinaan jo perua koko pelkopolia, kun en oo varma että pelkäänkö vai onko kyse ihan vaan vitutuksesta. no kyllä mä tietty itkeskelen.. ..kai se lasketaan pelkäämiseksi. mutta ei mulla mitään hämäriä ja irrationaalisia pelkoja ole, semmoisia kuin oon siis lehdistä lukenut että synnytyspelkoisilla on. mun käsityksen mukaan mulla on ihan olemassa oleviin tosiasioihin ja oikeisiin tapahtumiin perustuvaa asiallista vitutusta, enkä tiedä pureeko tähän mikään pelkopolikäynti.