Parisuhde ja kaverit

Miten olette parisuhteessa tutustuneet puolisonne kavereihin? Vai oletteko ylipäätään tutustuneet? Minulla "ongelma" se, että en ole usean vuoden parisuhteesta huolimatta ja vuoden yhdessäasumisen jälkeenkään tutustunut _kehenkään_ kumppanini ystäviin. Aloimme seurustelemaan juuri ennen kuin korona alkoi eli reilu neljä vuotta sitten kai. En enää muista tarkalleen miten se ensimmäinen koronavuosi meni, mutta muistelisin että vielä syksylläkin minulla oli työn puolesta sellaiset rajoitteet, että oli helpompi vain olla tapaamatta vieraita ihmisiä, jos ei voinut olla varma ovatko he oireettomia tms. Siinä meni ainakin yksi vuosi ettei tavattu kumppanin kavereita, toistemme vanhemmat tavattiin kuitenkin kun se tuntui tärkeältä.

En tiedä vaikuttiko tuo korona aika vai olenko jotenkin sosiaalisesti muutenkin todella kömpelö, mutta en siis ole useaan vuoteen tavannut kuin yksittäisiä kertoja kumppanin ystäviä. Hänellä on paljon kavereita, osa on työkavereita, osa opiskelututtuja ja jotkut kavereiden kavereita, joista on vuosien mittaan tullut läheisiä. En ole juurikaan painostanut miestä tutustuttamaan minua muihin, koska olen ajatellut että ehkä joskus tapaamme "luonnollisesti", esim kumppanini syntymäpäivillä tai jossain muussa kevyessä illanvietossa minne molemmat olisi tervetulleita, ohimennen tai jotenkin. Tässä kohtaa tiedostan, että eihän minua kutsuta minnekkään jos minua ei tunneta. Mutta kenen "vika" se sitten on, ettei olla tutustuttu?

Tuntuu että puoliso viettää aikaa joko poikaporukassa hyvin ohi mennen, eli käy töiden jälkeen yksillä tai sitten toinen vastakohta on, että kaveriporukka (jossa myös näiden puolisoita) pyytää hänet useaksi yöksi mökille tai jonnekkin pidemmäs reissuun. Minuakin on välillä pyydetty näille pidemmille retkille, mutta olen sanonut että tunnen oloni todella araksi, jos täytyy lähteä ventovieraiden joukkoon jonnekkin kauas, mistä ei pääse edes taksilla pois jos käykin niin, etten viihdy seurassa tai minua ei oteta joukkoon. Näinkin on käynyt, että olen ollut mukana juhlissa ja jotenkin jäänyt yksin. Olen sanonut, että haluaisin tapailla hänen kavereitaan alkuun jotenkin kevyemmin vaikka kahvin merkeissä. Voisin vaikka juoda kaljaa ihan vain sen takia, että vähän pääsisin jyvälle keitä nämä ihmiset ovat.

Kumppanin kanssa tästä on tullut kränää jo monta kertaa ja molemmat ollaan turhautuneita. En osaa itse ratkaista tätä dilemmaa, puolisolle asia ei ole näin akuutti. Olen harkinnut terapiaan hakeutumista, koska tilanne ahdistaa joka ikinen joulu, uusi vuosi, juhannus, kun on sinkkuna ollut tapana viettää kavereiden kanssa aikaa ja puolisoa kutsutaan tosi usein ties minne mukaan ja minä en taas uskalla lähteä + jos täytyy valita, lähdenkö vieraiden kanssa mökille uuden vuoden viettoon kännäämään vai tapaanko omia ystäviäni, valitsen automaatiolla omat ystäväni, joiden kanssa voin olla rennosti. Onko teidän mielestä aivan kohtuuton pyyntö, että saisin tavata rauhassa toisen kavereita ennen kuin pitää lähteä jonnekin reissulle heidän kanssaan? Muutamia, yksittäisiä kertoja mitä olen tavannut (siis neljän vuoden aikana) monet näistä kavereista ovat olleet todella mukavia, muttei olla mitenkään läheisiä että saisin esim kutsua heidän syntymäpäiväjuhliin. Mikä tietysti on ihan normaalia, koska en minäkään kutsuisi muutaman kerran tapaamaani ihmistä syntymäpäivilleni, jos minulla on läheisempiäkin kavereita. Olen pohtinut sitäkin vaihtoehtoa, että varmaan ollaan aika eri planeetoilta miehen ja hänen kavereiden kanssa. Itse olen rauhallisempaa sorttia ja nuo muut aika meneviä, joten ehkä tyydyn vain tähän, että puolison kanssa vietetään kaikki juhlapyhät erillään ja lakkaan yrittämästä päästä mukaan heidän sisäpiiriin.