Miten jotkut ihmiset on niin valtavan kiintyneitä tavaroihinsa?
Tuoko ne 30 pussilakanasettiä ja 10 paistinpannua jotain turvallisuudentunnetta vai mistä tuossa on kyse?
Kommentit (28)
En tiedä. Se nuori mies, minimalisti sanoi sillä yhdellä videoilla että kyllä aikuisen ihmisen tulee osata luopua tavaroita. (jos ne nyt mitään lapsuudenmuistoja yms ole)
Ihmettelen samaa. Anoppi ei voinut muuttaa omakotitalosta kerrostaloon, koska kaikki tavarat ei olisi mahtuneet pienempään asuntoon. No ei ollut käärinliinoissa taskuja ja jälkipolville jäi omakotitalon tyhjentäminen.
Olen hamstraaja ja nyt mietin miten pääsisin eroon kaikesta.En raski heittää, joten olen menossa kirppumarkkinoille myymään ja loput lahjoituksina seurakunnalle tai kuka tarvii.
Kun oli köyhä lapsuus on lopputulos tämä.
PS Annoin juuri pois 3 paistinpannua.
Vierailija kirjoitti:
Olen hamstraaja ja nyt mietin miten pääsisin eroon kaikesta.En raski heittää, joten olen menossa kirppumarkkinoille myymään ja loput lahjoituksina seurakunnalle tai kuka tarvii.
Kun oli köyhä lapsuus on lopputulos tämä.
PS Annoin juuri pois 3 paistinpannua.
Tavaroitahan ne vain ovat. Ota niistä vaikka kuva muistoksi :)
Kasvatus se sen määrää.Minut on kasvatettu niin, että säästetään kaikki.Äitini kasvoi köyhänä ja ei saanut mitään perintöjä ja siksi kasvatti lapsensakin säästämään.
Vierailija kirjoitti:
Kasvatus se sen määrää.Minut on kasvatettu niin, että säästetään kaikki.Äitini kasvoi köyhänä ja ei saanut mitään perintöjä ja siksi kasvatti lapsensakin säästämään.
Samoin .Terv Hamstraaja.
Lapsena ei ollut yhtään kaunista tavaraa kotona, ei mitään ..
Mun äiti ottaa vastaan kaikki tuttaviensa ylimääräiset pannut ja rievut. Kun hänestä olisi sääli, jos hyvä tavara menisi roskiin tai edes spr:n konttiin. Voi luoja mikä savotta mulla on aikanaan hänen kämpän tyhjentämisessä
Vierailija kirjoitti:
Kasvatus se sen määrää.Minut on kasvatettu niin, että säästetään kaikki.Äitini kasvoi köyhänä ja ei saanut mitään perintöjä ja siksi kasvatti lapsensakin säästämään.
Ei määrää. Vanhempani säästävät ihan kaikki tavarat, mutta itse voisin helposti muuttaa toiselle puolelle maapalloa pelkän matkalaukun kanssa. Toinen lapsistani on keräilijä ja toinen ei halua säästää mitään tavaraa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen samaa. Anoppi ei voinut muuttaa omakotitalosta kerrostaloon, koska kaikki tavarat ei olisi mahtuneet pienempään asuntoon. No ei ollut käärinliinoissa taskuja ja jälkipolville jäi omakotitalon tyhjentäminen.
Perinnöt suoraan valtiolle, niin ei tarvitse aina valittaa siitä, että vanhemmilla on liikaa tavaraa.
Vierailija kirjoitti:
Kasvatus se sen määrää.Minut on kasvatettu niin, että säästetään kaikki.Äitini kasvoi köyhänä ja ei saanut mitään perintöjä ja siksi kasvatti lapsensakin säästämään.
Eikä määrää, päätä itse miten haluat elää. Ammenna sitä oppimäärää kaikesta ja opettele monipuolisesti asioita.
Kun on useampi pussilakanasetti niin on mistä ottaa kun vanhat lahoavat. Sama pätee paistinpannuihin, kun yksi hajoaa on vielä 9 jäljellä.
Köyhä lapsuus saa ihmisen hamstraamaan, samoin köyhä nuoruus sekä köyhä aikuisuus. Se luo materiaalista turvallisuudentunnetta kun ei ole rahaa ostaa.
Onko ongelmana tavara vai sittenkin se, että ostetaan ja luovutaan? Minä käytän tavaroiden ostamiseen saman verran kuin ystäväni, mutta hän ostaa ja vie roskiin sitä mukaa, kun tarve katoaa. Joka syksy hän hankkii pienen kuivurin, jolla kuivata omenoita ja yrttejä ja lokakuussa tuo turha ja ylimääräinen laite viedään kierrätykseen. Minä laitan omani kaappiin, siellä se on viettänyt jo 8 talvea. Kumpi meistä siis käyttäytyy ympäristön kannalta järkevämmin, minä tavaraan rakastunut vai hän tavaraa turhana pitävä? Kun aina voi ostaa uuden, niin miksi mättää kaappiin?
Olen tehnyt tätä havainnointia itsekin, osin myös omassa suvussani, ja tullut siihen johtopäätökseen, että joskus kyseessä on myös jokin vaillejäämisen kokemus lapsuudessa, jolloin aikuisena hankitaan kaikki materia, mikä saadaan. Se on sellainen henkinen nälkä tavaralle, etenkin kaikelle ilmaiselle, joka ehkä hitusen paikkaa sitä aukkoa sisimmässä. Vanhasta, jopa rikkinäisestä, luopuminenkin on samaten vaikeaa, koska kaikki pitää säilyttää ja jäisi jokin tyhjä paikka itseen. Jonkinlainen identifioituminen tavaraan. Aika surullinen ilmiö.
Toki sitten on sellaisia, jotka ostelee tavaraa tavaran päälle, sinällään ei ehkä haeta siitä identiteettiä, mutta ehkä jotain turvaa kuitenkin, kun kerran on mahdollisuus. Ehkä elämä aiemmin on ollut turvatonta ja ostamalla otetaan kontrolli ikäänkuin omiin käsiin, mikä voi tuntua turvalliselta. Asiat ei lopu, varastoa on vaikka nälkävuosiksi.
Toki sitten on vielä niitä ostajia, jotka ostavat mielihyväänsä. Siinä hetkessä tuntuu, että tarvitsee jotain asiaa, siitä saa kiksit, vaikka kotona tajuaa, että on jo kolme paistinpannua. Siinä vois olla kyse omien tunteiden säätelyn vaikeudesta, tai vaikeus kohdata jotain epämukavia tunteita, joita peitellään holtittomalla ostamisella tai muilla riippuvuuksilla.
Vierailija kirjoitti:
Kun on useampi pussilakanasetti niin on mistä ottaa kun vanhat lahoavat. Sama pätee paistinpannuihin, kun yksi hajoaa on vielä 9 jäljellä.
Köyhä lapsuus saa ihmisen hamstraamaan, samoin köyhä nuoruus sekä köyhä aikuisuus. Se luo materiaalista turvallisuudentunnetta kun ei ole rahaa ostaa.
Ongelmahan on siinä, että pussilakanasetin lahoamiseen menee vuosikymmeniä varsinkin jos kierrossa on useampi setti. Ei tuollaista määrää saa kulutettua loppuun millään. Eikä paistinpannukaan hajoa koskaan, kun ostaa kerralla kunnollisen.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti ottaa vastaan kaikki tuttaviensa ylimääräiset pannut ja rievut. Kun hänestä olisi sääli, jos hyvä tavara menisi roskiin tai edes spr:n konttiin. Voi luoja mikä savotta mulla on aikanaan hänen kämpän tyhjentämisessä
Mun anopin hengenheimolainen. Koska kyllähän sitä ihminen tarvitsee nyt ainakin 20 varakattilaa, koska miksi ei? Samoin vähän koin syömä pöytäliina pitää säästää, kun anopin täti on sen ihan itse kirjaillut 1962. Tunnearvo siis jälkipolville korvaamaton!
Surullisinta, että anoppi luulee istuvansa hyvinkin (rahallisesti) arvokkaan omaisuuden päällä.
Kun on rahat vähissä, ei halua heittää pois jotain, mitä voisi vielä tarvita, kun sitten jos tarvitsee, ei ole varaa ostaa uutta. Tämä käytösmalli voi jäädä päälle, vaikka sitä rahaa myöhemmin olisikin.
Ja toki niihin tavaroihin oikeasti voi kiintyäkin. Niihin liittyy muistoja.
Nykyasunnoissa ei ole kaappeja mihin voisi tavaraa laittaa,edes omia vaatteita sängyn vieressä rekki missä roikkuvat,parempi????
En tiedä muista, mulla tää on traumaoire että kerään tavaraa ja on vaikea luopua siitä. Tavaroilla yritän paikata saamatta jäänyttä rakkautta ja turvaa. En voi luopua tavaroista joihin liittyy muistoja ja kaikkeen saa liitettyä niitä. Ostamalla saa tapahtumaa ja virkistystä tyhjään elämään ja joskus ihmiskontaktin vaikka myyjään. Ostamalla yritän luoda ihaneminää josta joku ehkä joskus tykkäisi ja kun minulla olisi tietynnäköinen elämä niin pam! Kaikki muuttuisi paremmaksi, samanlaiseksi kuin muilla. Poissa yksinäisyys ja turvattomuus, tilalla rakkaus ja ihmiset. Mulla ei myöskään ole taloudellisia turvaverkkoja joten en uskalla luopua asioista jos vaikka tarvitseekin sitten . Hassua että ymmärrän kaiken toimintani näin hyvin enkä silti pysty tekemään sille mitään. Välillä saan karsittua mut en koskaan riittävästi ja aina se palaa takaisin.
Kysy niiltä jotka elävät tavarapaljouden keskellä. Minä saan turvaa tyhjistä hyllyistä.