Vaimoni vanha lompsa

Vaimoni lompsa on vanha ja kulunut, mutta sitä ei vaihdeta. Se on ollut hänen uskollinen kumppaninsa vuosikymmenet, kulkenut mukana niin kauppareissuilla kuin kesäisillä kävelyillä ja ehkä tärkeimpänä, ollut mukana kaikissa niissä hetkissä, jotka eivät mahdu muistiin, mutta jäävät silti sydämeen. Se ei ole vain lompakko, vaan eräänlainen ajankapseli, joka pitää sisällään niin monta tarinaa, että sen nahka on käynyt ohuemmaksi ja rypyttyneemmäksi, mutta ei koskaan liian heikoksi.

Lompsa oli alun perin ruskea, mutta vuosien varrella sen väri oli muuttunut harmaaksi, aivan kuten vaimoni hiuksetkin. Se oli saanut lommoja, naarmuja ja pieniä tahroja, mutta jokainen virhe oli kertonut jonkin tarinan. Kerran oli ollut sateinen iltapäivä, ja vaimoni oli kiirehtinyt kotiin sateen estelyssä, lompakon sisälle mennyt vesi oli jättänyt sen nurkkaan pienen vesikihon, joka jäi sinne muistoksi siitä, kuinka hän oli kastunut täysin, mutta kuitenkin nauranut koko matkan ajan. "Ei tämä mitään", hän oli sanonut, ja kuivannut lompakon reunoja paidanhelmalla.

Eräänä iltapäivänä, kun kävelimme yhdessä kotiin, huomasin vaimoni kaivavan lompsaa laukustaan. Hän oli pysähtynyt kadun kulmaan ja jäi selaamaan sen sisällön läpi aivan kuten aina ennenkin: kuitit, pari vanhaa kuponkia, muutama kolikko, muutama kortti, joista osa oli jo vanhentunut. Minä katselin häntä, kuinka hän tutki niitä papereita kuin etsisi kadonnutta aarretta.

"Jos se lompakko voisi puhua," sanoin vitsillä, "se kertoi meille koko elämän."

Vaimoni katsoi minua ja hymyili. "Se on kertonut enemmän kuin luuletkaan."

Hänen sanansa saivat minut miettimään. Mitä kaikkea tuo pieni, vanha lompakko oli nähnyt ja kokenut? Se oli kulkenut mukana kaikissa tärkeissä hetkissämme. Kaikki ne hetket, kun ei tarvinnut sanoa mitään, mutta lompakko oli siellä, hiljaisesti todistamassa elämämme arkea. Sitä ei tarvinnut pitää erityisen hyvin, sillä se oli osa jotain suurempaa, yhtä suurta tarinaa, joka oli kulkenut rinnallamme kaikessa sen raskaudessa ja keveydessä.

Lopulta vaimoni sulki lompakon ja palasi kanssani kotiin. Mutta minä tiesin, että jokainen naarmu ja kuluma siinä ei ollut vain lompakon menneisyyttä, vaan myös meidän yhteistä historiaamme. Vaimoni lompsa oli tavallaan yhtä elävä kuin me itse.