Läheisten passiivis-agressiivinen käytös?

En tiedä mikä mussa on vikana, mutta olen joutunut elämässäni usein ottamaan vastaan tätä kaikkea. 

Lapsena olin sisaruksista se, jota syytettiin kaikesta mutta kuitenkin oletettiin olevan kiltti ja alistuva. Suuttua ei saanut ikinä mistään, mutta omastaan piti jakaa. 

Koulussa kaveriporukassa arvosteltiin ja kuitenkin nälvittiin kaikesta minkä tein hyvin. Jos juoksin lujempaa niin kaverin kenkä oli huonosti, jos sain hyvän numeron niin olin hikke vailla muuta elämää, jos sain roolin näytelmästä olin open lellikki eikä kukaan muu olisi edes roolia halunnut kuulemma jne.

Yläkoulussa jos sain kivan poikakaverin, niin poika halusi mut koska olin helposti saatavilla, muut eivät olisi hänestä kiinnostuneet edes. 

Opiskelijana pääsin kuulemma varmaan säkällä pääsykokeista läpi, koska eräs toinen ei päässyt vaikka on ollut aineessa parempi kuin minä.

Raskaus ja synnytys olivat nuorelle helppoja ja epiduraalin takia sitä ei kunnon synnytykseksi voi laskea. 

Lapseni ovat perineet isänsä puolelta kaiken hyvän ulkonäöstä lähtien, mutta mulla ei ole syytä kehua heitä mistään koska Pekka-veljeni lapsi on aina osannut paremmin. Ja turha kehuminen vaan ylpistää.

Työelämässä olen pärjännyt, koska olen riittävän kaunis, mutta onneksi Jaakko-veli on kuitenkin menestynyt niin että osti kesämökin.

Aviomieheni haluaa olla kanssani vuodesta toiseen ja se on hieno uhraus häneltä, koska olen kuitenkin monella tapaa hankala ihminen. Minun pitää olla kiitollinen.

Oikeastaan kaikki mitä elämässäni olen saanut, on jollain tavalla muiden mokista tai uhrauksista lähtöisin, koska pitää olla nöyrä ja kiitollinen. Ulkonäkö on vienyt paljon elämässäni eteenpäin, mutta en ole kuitenkaan niin kaunis, että olisin millään tavalla erityinen. Puhumattakaan että osaisin mitään yhtään sen paremmin kuin kukaan muukaan, koska lopulta joku muu osaa paremmin ja silloin on turha iloita omistakaan saavutuksista, jos en ole paras missään. 

Terveisin omat vanhempani