Lue keskustelun säännöt.
Miten sait tietää kärsiväsi dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä?
27.10.2024 |
Hei, olisiko linjoilla joku saman kokenut? Olen aika peloissani juuri nyt.
Epäilen vakavasti kärsiväni dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Tämä otettiin vihdoin tosissaan myös hoitotaholla, asiaan paneuduttiin viikon takaisella lääkäriajalla. Mulla on siis erikoispsykan hoitokontakti, masennusta ja ahdustusta lapsuudesta saakka, adhd, epävakaa persoonallisuus.
Traumatausta on raskas. Seksuaalista hyväksikäyttöä isän taholta, äiti henkisesti väkivaltainen ja jätti täysin yksin kasvaessani, tunsin hänen vihaavan mua. Koulukiusaamista. Aikuisiällä väkivaltaa ja monenmoista kaltoinkohtelua parisuhteissa, itsetuhoista ja rankkaa päihteidenkäyttöä nuorempana, menetyksiä ja kaaosta. Myös hyvää on ollut paljon, elämästäni voisi kertoa kaksi ihan erilaista tarinaa.
Viimeisten parin vuoden aikana olen alkanut tulla tietoisemmaksi itsestäni ja asioista (pitkä terapia takana), muistaa järkyttäviä asioita lapsuudesta, mitä en tiennyt.
En muista lapsuudesta varsinaisesti mitään, toki on tietoutta ja joitain muistoja sieltä täältä. Olin tietämättäni luonut tarinan onnellisesta perheestä ja likimain täydellisestä lapsuudesta, johon uskoin. Toissakesänä illuusio alkoi rikkoutua, kun mieleeni alkoi tulla erinäisiä hetkiä, "epäkohtia", jotka olin painanut syrjään.
Kirjoitin asioita ylös, enkä lukiessani voinut välttyä totuudelta: isähän käytti minua seksuaalisesti hyväkseen. (Oksettaa.) Katkaisin välit perheeseeni tämän johdosta, jonka myötä tietoisuuteni on alkanut selkeytyä ja pysyä enemmän samana, aikuisena minuna.
Alkuvuodesta koin takauman, jollaista ei ole ennen tapahtunut. "Tipuin" tilanteeseen. Olin taas viisivuotias, näin pelkkää mustaa. Tunsin pahojen käsien kosketuksen ja kivun kehossani, huusin kauhusta ja pelosta. Tiesin mitä tilanteessa tapahtui: se pahin, ja se oli isä. Tilanne kesti kauan, ja sen jälkeen mut valtasi horkkamainen tärinä. Onneksi mieheni piteli kainalossa tuon läpi, en tiedä kuinka muuten olisin selvinnyt.
Olen tajunnut tämän vuoden aikana kuinka monta eri minua on, kuinka vähän muistan ja kuinka paljon tajuamaani enemmän olenkin sekaisin. Tuntuu että jokin murtumispiste on saavutettu, tunnen ihmisjoukon kamppailevan sisälläni pintaanpääsystä ja välillä pälinä pään sisällä aivan kauhea. En saa nukuttua kunnolla ja näen friikkejä painajaisia.
Lähetin hoitajalleni viestin ja kerroin kokevani jonkinlaisen osastohoitojakson olevan tässä kohtaa välttämätön. Erosimme miehen kanssa juuri, ja nyt huomaan kuinka paljon hän piti minusta ns. huolta ja oli turvani. Hoitaja näkee viestin vasta huomenna tullessaan töihin, joten jotain turvaa ja selkeyttä saadakseni kai tänne kirjoitin. Kiitos sydämestäni, jos kohtalotoverit tai ilmiötä tuntevat sattuvat näkemään viestini ja osaavat sanoa jotain lievittävää tähän hetkeen.
Kommentit (27)
Minulla tämä löytyi psykoterapeutin vastaanotolla. Hän havainnoimalla tunnisti tämän. Psykiatrin vastaanotolla diagnoosi vahvistettiin, myös sillä vastaanotolla dissosiaatio-oireet ilmaantuivat. Sekä terapeutin että psykiatrin vastaanotoilla en itse ollut tietoinen tapahtumista jotka diagnoosiin johtivat. Minulla persoonallisuudet vaihtelevat, välillä olen turvaton pikkutyttö, välillä järkevä aikuinen. Siihen väliin mahtuu monia eri muita persoonia. Minulla myös aika katoaa jonnekin, en tunnista aina itseäni. Ääriviivat ja etäisyydet ovat outoja. Ympäristö vaikuttaa oudolta. Olen elänyt hyvin rankan lapsuuden, nuoruuden ja nuoren aikuisuuden. En avaa niitä tähän enempää.
Oletko koittanut maadoitusta, tämä saattaa auttaa. Istut tukevasti tuolissa, tunne selkänoja, käsinojat, jalat maassa. Keskitä katseesi johonkin kiintopisteeseen. Jos olotila menee aivan kamalaksi, niin silloin soita 112. Itse olen pariin otteeseen päätynyt ambulanssilla sairaalaan tarkkailuun. Tosin diagnoosi on silloin ollut muu, mutta disso vahvasti taustalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon nyt 40v nainen. Olen jokin aika sitten havahtunut siihen, että käyn jatkuvaa keskustelua pään sisällä, eri ihmisten kanssa. Joskus saatan yhtäkkiä kuin oikeasti kuulla jonkun sanovan jotain.
Vuosia sitten olin nukahtamassa, tai juuri nukahtanut, kun olin unessa pieni lapsi ja mies ääni huusi kovaa ja olin peloissani, kauhuissani. Se huusi mulle.
Koin että huutaja oli isäni.
Äitini on keronut että itkin vauvana paljon. Isä on myös ollut väkivaltainen äitiä kohtaan.
Meillä käytettiin fyysistä kuritusta, sisaruksia viisi. Myöhemmin teini-iässä olen traumatisoitunut monista asioista. Pahin oli isän väkivaltaisuus eläimiä kohtaan. Se mitä todistin omin silmin. Näin painajaisia monta vuotta.
Isä alkoholisoitui kun erosivat äidin kanssa. Tunsin että isäni halveksi ja vihasi mua. Pelkäsin häntä.
Mutta tänään olen aikuinen ja mielessäni käynyt asiat läpi, en usko että terapia auttaisi, koska olen päässyt yli.
Nuo keskustelut päässänikin on ehkä normaalia? Onko teillä muilla tälläistä?
Mieheni sanoo että mulla olisi epävakaa persoonallisuus. Olen välillä tosi hankala. En voi itelleni oikeen mitään. Nykyään tosin pysähdyn useammin miettimään miksi tunnen suurta ahdistusta eri tilanteissa.
Kysy pääsi sisältä olevilta aikuisilta, kuka on paras pitämään huolta kehosta tällä hetkellä. Anna hänen johtaa joukkoa siihen asti, kunnes saat apua hoitajilta. Jos tilanne menee pahaksi, soita 112.
Onko normaalia että pään sisällä käy keskustelua eri henkilöiden kanssa? Vai kertooko se että on vain hullu?
Vierailija kirjoitti:
Onko normaalia että pään sisällä käy keskustelua eri henkilöiden kanssa? Vai kertooko se että on vain hullu?
Ns. normaali keskustelu on normaalin rajoissa, mutta kehottavat keskustelut eivät ole normaalia ja vaativat hoitoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani puolestasi. Hyvä juttu, että olet hakenut apua ja myös saanut sitä. Varmaan ihan hyvä sekin, että kirjoitit tänne. Ehkä saat ketjusta jotain sellaista voimaa (inhottavista kommenteista huolimatta), että selviät paremmin huomiseen. Selviäisit toki joka tapauksessa, sillä vaikutat harvinaisen selkeältä ja loogiselta näinkin rajun asian äärellä.
Ymmärrän myös sinua omakohtaisesti. Minua käytti hyväkseen pappa. Leikimme lääkärileikkejä suljettujen ovien takana mummulassa keskellä kirkasta päivää. Mikään ei sattunut eikä ollut pelottavaa, outoa ja tylsää kylläkin, kun pappa halusi hieroa nännejäni ja tutkia takapuoltani lapsen mielestä liian pitkään.
Mitään tästä en muistanut ennen varhaisaikuisuutta. Aloin saamaan rintojen koskemisen yhteydessä "poissaolokohtauksia", jotka vähitellen rikastuivat muistoilla. Olin ilmeisesti dissosioinut itseni lapsena pois noista tilanteista ja sama siis aktivoitui aikuis
Kiitos kun jaoit, olen hyvin pahoillani puolestasi. Aivan järkyttävää mitä sinäkin olet joutunut kokemaan. Kuohuttaa todella paljon. Hienoa kuulla, että olet päässyt eteenpäin asioiden käsittelyssä.
Tunnistan paljon kuvaamiasi kokemuksia kehon koon muutoksista ym oireista, sekä seksuaalisuuteen liittyvästä problematiikasta. Mulla on myös tiettyjä asioita aihepiiriin liittyen, mitkä olen aina kokenut ahdistaviksi ja nöyryyttäviksi. Pelottaa edes ajatella, miksi. Pelkään muistavani liian kamalia asioita, mutta varmaan mieli suojelee. Välillä olen myös seksin aikana lähtenyt kokonaan pois tilanteesta sisäisesti ja/tai mennyt tunnottomaksi alhaalta. (Vaikka tilanteissa ollut rakastavan, hellän ja turvallisen kumppanin kanssa.)
Huhhuh. On tämä aikamoista, tuntuu kuin epätodelliselta elokuvalta tai painajaiselta, mitä toivoisinkin tämän olevan. Mulla paheni tilanne radikaalisti, kun eron aiheuttamassa surussa otin yhteyttä äitiin 1,5v välirikon jälkeen. Kuinka olin saattanut unohtaa, millainen julma ja kylmä robotti hän on, täysin sieluton nainen! Nyt olen blokannut taas. Kaipa tuo lyhyen kontaktin aikaansaama musertuminen puhuu puolestaan heidän vaikutuksesta muhun. Uskomatonta, että saivat mut aivopestyä uskomaan pitkälle aikuisuuteen, että lapsuuteni on ollut poikkeuksellisen etuoikeutettu ja minun olevan _kiittämätön_! Isä myös mm. näki pankkitilini ja kyttäsi elämääni sitä kautta aina siihen saakka kun olin 26v. En uskaltanut laittaa tiliä yksityiseksi, kuinka hullulta nyt tuntuu. Silloinen terapeutti sitten rohkaisi siihen.
Kiitos vielä sinulle ja kaikille rohkaisevia kommentteja jättäneille. Ihanaa että on ihmisiä, jotka ymmärtävät tekstin takana olevan oikea ihminen tunteineen, ja käyttävät hetken aikaansa välittääkseen lämpöä ja toveruutta. Sillä on isompi merkitys kuin ehkä arvaattekaan. -Ap
Olin 18 kun ymmärsin olevani silmänräpäyksessä joku muu. Eräässä tilanteessa täysin avuton, masentunut ja valmis hyppäämään sillata alas. Yksi lausahdus sivulta. Ja muutuin täydelliseksi suorittajaksi.
Kaverini eivät osanneet selittää minua. Sanoivat erikoiseksi. Masennus ja ahdistus kulki vierelläni ja mielisairaalassa minulle huudettiin. Minun olevan väärä. Olin sulkeutunut. En avautunut. Meni 2 vuotta todeta keskivaikea masennus. Oli 2003. 2004 lopetin turhat terapiat ja marssin kirjastoon. Lukemaan koko psykologian ja filosofian osaston läpi. Aiheesta löytyi hyvin lyhyesti ja siinä väitettiin. Etteivät eri identiteetit muista toisiaan. Saadakseni enemmän. Minun olisi pitänyt mennä isomman kaupungin kirjastoon.
En luota lääkäreihin,en mihinkään. Nykyään aiheesta löytyy tietoa enemmän. Ja sitä hoidetaan pitkällä terapialla. Ellei ohessa ole muuta joka vaatii lääkitystä tai osastohoitoa.
Mun ainoa turva on nämä säätäjät päässäni. Jos tulee tilanteita, et vajoan. Ja saan diskoja. Niissä on samankaltaisia henkilöitä, kuin traumoissani. Turvallisessa tilanteessa tunnen turvattomuutta. Sit keskustellaan, kaivetaan ratkaisumalleja ja kerrataan tietoa netin avulla.
Tätä tilaa harvoin löytyy ensimmäisten hoitovuosien aikana. Sata väärää diagnoosia kyllä.