Pystytkö hyväksymään pahat tapahtumat elämässäsi?

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ei jotenkin käsitä sitä, että traumat ja vaihtuvat elämäntilanteet kuuluvat elämään. Kukaan ei selviä tästä elämästä menettämättä läheisiä ja jos itsellä ei ole sairautta niin läheisollä on. Ihmisiltä puuttuu ymmärrys ja hyväksyntä siitä, että ne kuuluvat elämään. Traumatisoudutaan ja vellotaan siinä huonossa eikä keskitytä elämään.

Voi olla väkivalta- ja laiminlyöntitaustaakin, mutta sillekään ei enää mitään voi. Siitä vain pitää keskittyä parantamaan elämää ja hyvinvointia. 

El Dia de Los Muertes. Salud a mi padre!

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän niiden muutosten kanssa on pakko oppia elämään. Se kauanko ne pyörivät mielessä, on yksilökohtaista ja riippuu myös siitä, millaista tukea saa. Kovia kokeneet ja monta kertaa nousseet pystyvät nostamaan muitakin nopeasti, mutta jos erehtyy hakemaan apua joltain voivottelevilta lääkemyyjiltä, niin voi olla ettei pääse koskaan eteenpäin, sillä joku hyötyy kärsimyksestä

Lääkkeet tuhoavat. 

Sanokaa mitä sanotte, mutta kun oikein rankasti käy, niin siihen päättyy kehitys. 

Koittaa elellä vaikka puoli vuotta rikkoutuneen elämää ja sanelee vasta sen jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin kauan kuin paha on läsnä ei eteenpäin voi mennä. 

Pahan voi aina karkottaa pois että hus vain. Miten?

Olemalla läsnä nykyhetkessä - pahuus ei voi paeta läsnäoloa sekuntiakaan.

Jos pahuus on nykyhetkessä niin silloinhan ratkaisu tosiaan on että mielensä sisällä ei ole nykyhetkessä vaan kuvittelee itsensä johonkin muualle.

Ratkaisuhan tuokin on, siis että käyttää mielikuvitustaan omista ajatuksista pois pakenemiseen syvemmälle pään sisälle mieleen mutta onko se paras ratkaisu? Mitä jos vain kiinnittäisi huomion muualle kuin ajatuksiin? Nykyhetki on muuallakin kuin ajatuksissa, ajatukset ovat pään sisällä. Mitä pään ulkopuolella on? Mitä kehon ulkopuolella on? Tuleeko pahuus seinistä ja katosta sateena päälle? Olen itse etsinyt eikä se koskaan niinpäin mene. 99% todellisuudesta on ihan neutraalia ja mukavaa. Jos mieli on keskittynyt siihen 1% mustaan täplään ja unohtaa kaiken muun, silloinhan todellisuus totisesti näyttää 100% mustalta. 

Tarkoittanen sanoa että sisäänpäinkäpertymisen tai dissosioinnin sijaan voi avautua ulospäinkin. Aikansa kutakin, olin itsekin mustana aikoinani ja halusinkin pysyä mustana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ei jotenkin käsitä sitä, että traumat ja vaihtuvat elämäntilanteet kuuluvat elämään. Kukaan ei selviä tästä elämästä menettämättä läheisiä ja jos itsellä ei ole sairautta niin läheisollä on. Ihmisiltä puuttuu ymmärrys ja hyväksyntä siitä, että ne kuuluvat elämään. Traumatisoudutaan ja vellotaan siinä huonossa eikä keskitytä elämään.

Voi olla väkivalta- ja laiminlyöntitaustaakin, mutta sillekään ei enää mitään voi. Siitä vain pitää keskittyä parantamaan elämää ja hyvinvointia. 

"Ihmiset ei jotenkin käsitä..."

Mitä höpsit? Kyllähän ihmiset sen käsittävät.

 

Yllättävän moni ei käsitä. Aikuinen ihminen voi avautua, esim. että on isä kuollut viisi vuotta sitten ja äiti vuosi sitten ja on niin rankkaa eikä jaksa ja ym.

Ei tajua, että se, jolle puhuu niin on kokenut ehkä saman tai aivan varmasti tulee kokemaan. Ihmiset voi velloa ihan ihme asioissa eikä pääse yli. Lapsuuden traumat on yksi esimerkki. Niille ei mitenkään enää voi mitään. Silti monet niissä pyörivät ja koko elämä perustetaan sille, kun vedotaan joka välissä huonoon lapsuuteen, vaikka nyt elämä olisi todella hyvää. 

En. Ikuiset arvet! Luottamus, kaveruus, ystävyys, jopa tulevaan/olemassa olevaan elämään menetetty.

Taistelen sitä vastaan jonkin aikaa tuntien henkistä tuskaa ja epätoivoa, mutta olen aina lopulta hyväksynyt ne hirveätkin asiat tapahtuneiksi ja jatkanut eteenpäin ja alkanut tuntea jälleen elämäniloa.

Ratkaisevan tärkeää hyväksymisprosessissa minulle on sen ajatteleminen että kaikki on Jumalan käsissä. "Tapahtukoon sinun tahtosi", siihen nöyrtyminen rauhoittaa sekä vahvistaa uskoa taas tulevia koitoksia varten.

Vierailija kirjoitti:

Sanokaa mitä sanotte, mutta kun oikein rankasti käy, niin siihen päättyy kehitys. 

Anna esimerkki todellisen elämän tapauksesta jossa noin on käynyt. Haluan tietää mitä toi "oikein rankasti käyminen" käytännössä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt ne ammattilaisten kanssa läpi. Joskus tietty tulee tilanteita, että asiat nousee uudestaan pintaan. Eikös se ole aika normaalia ihmiselossa  ja ihmismielessä?

Eli siinä taas sekopääakka joka on ravannut Kelan maksamassa terapiassa joka saatanan kissan kuoleman takia. HUOH!

Ohhoh, calm down. Sinä se terapiaa tarvitset.

Vierailija kirjoitti:

Suomiakka ei ole erityinen jollei hän jatkuvasti uhriudu ja pillitä tRaUmOjA. 

 

Sulla on tunteiden säätelyssä häröä?

Ei se terapia sullekaan pahitteeksi olisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt ne ammattilaisten kanssa läpi. Joskus tietty tulee tilanteita, että asiat nousee uudestaan pintaan. Eikös se ole aika normaalia ihmiselossa  ja ihmismielessä?

Eli siinä taas sekopääakka joka on ravannut Kelan maksamassa terapiassa joka saatanan kissan kuoleman takia. HUOH!

Sinä sekopääukko et näköjään tunne ollenkaan empatiaa! Riehut palstalla joka s a a t a n a n päivä.

 

Ei raivoaville sekopäille jaella empatiaa. Painu sinne työtoimintaan ja ota lääkkeesi, vammanen!

 

Se on ite joka toista haukkuu.

Tämän ymmärtävät jo päiväkoti-ikäiset.

Rikoksen uhriksi joutuminen katkeroitti, mutta siitäkin pääsin yli.