Suhteesta maidiin/helpperiin/aupairiin
Hei!
Ollaan hiljan asetuttu tänne Aasian perukoille ja kuten monilla muillakin länkkäriperheillä, on meilläkin nyt helpperi. Me ollaan oltu kohtuu tyytyväisiä valintaamme. Hän tekee työnsä napisematta, on ystävällinen, luotettava ja sellainen, jolle on helppo puhua. Hän on myös erinomainen ruoanlaittaja. Huomautettavaa on toki ollut. Lähinnä ruokahygieniasta ja talon siivoukseen liittyvistä asioista, pesuaineiden ym käytöstä. Ajankäytöstä on pitänyt huomauttaa myös. En odota hänen tekevän töitä 24h/vrk ja silloin saa huilia, kun ei ole mitään erityisempää tehtävää. Päiväthän noin muutoin ovat heille kuitenkin aika pitkiä. Mutta että tietyt jutut pitää tehdä tietyssä ajassa ja tiettyyn aikaan päivästä. Kuten että imuroidaan ajoissa eikä sitten lasten päikkäriaikaan.
Meän helpperi on keskittynyt kodin siivoukseen ja ruoanlaittoon. Minä taas panostan lapsen kanssa oloon, hoitamiseen, yhdessä tiiviisti harrastamniseen, lapsen ruokien valmistamiseen ja tän hetkiseen raskauteen. On vielä asioita, joita en helpperin anna tehdä. Kuten että lajittelen itse pyykit kun olen niistä äärettömän tarkka ja huolehdin yleisestä siisteydestä itsekin.
Se, minkä koen vaikeaksi, on lapseen liittyvien asioiden uskominen helpperin hoidettavaksi. Lapsi on nyt 14kk. Jotenkin tuntuu hurjalta antaa hälle valtuudet huolehtia lapsen ruoka-asioista kun hänelle on jouduttu sanomaan yleisestä ruokahygieniastakin (aluksi hän ei noudattanut lihojen ym. parastaennen-päiväyksiä ja saattoi säilyttää avattuja kastikepurkkeja jne kaapissa kun niitä olisi kuulunut säilyttää jääkaapissa, astiat eivä tulleet riittävän puhtaiksi jne). Meän lapsi on ollu nyt tosi herkkävatsainen ja muutamia allergioitakin löytyy. Lisäksi tietyt jutut, kuten omenanlohkot, jäävät aina helposti kurkkuun vaikka niiden syömistä olisi kuinka harjoiteltu. Pitääkin tietää, mitä hälle syöttää ja jos antaa vaikeampaa purtavaa niin on varuillaan sen kanssa. Lisäksi olen tarkka sen kanssa, että meillä ei syödä muualla kuin pöydän ääressä ja että meillä ei syödä ylimääräisiä snackeja. Ei mitään makeita tai suolasia herkkuja. Musta tuntuu vaikealta delegoida näitä hommia helpperille enkä olekaan niitä hänen hommiksi uskonut. Mielummin hoidan kaiken ruokahuoltoon liittyvän itse.
Kuitenkin tiedostan, että meidän helpperi on se, jonka pitäisi pystyä kehittämään hyvä suhde lapsiimme ja joka täällä esikon perään katsoo kun minä olen muutamien kuukausien kuluttua laitoksella. Hänen on siis vaan opittava nämä ruokajutut ja toimittava meidän tavallamme. Ja minun on vaan luottaminen siihen, että hän pitää muksuista hyvän huolen. Minun on nyt opittava siihen, että annan sijaa toisellekin hoitajalle. No, en usko, että helpperi tahallaan harmia aiheuttaa, mutta kun nämä naiset eivät ole aina mitään ruudinkeksijöitä ja vahinkoja tuntuu sattuvan.
Oon nyt sitten koettanut järkätä aikaa niin, että helpperi ja lapsi voivat olla vähän enemmän yhdessä (esikko vielä niin minun perään, että kaksin en oo hetä isommin jättänyt, mutta että helpperiä olen koettanut ottaa useammin meän juttuihin mukaan ihan vaan sen takia, että lapselle ja hälle muodostuisi kiinteämpi ja hyvä suhde). Samalla kuitenkin huomaan, että mulla ärsyttää ottaa kolmaspyörä meidän juttuihin ja että kun mennään harrastuksiin, tykkään mennä sinne lapsen kanssa kahden. Helpperin on kuitenkin oltava tuttu meän rutinien kanssa ja osattava viedä joku päivä lasta harrastuksiin silloin, kun minä olen estynyt. Vauva kun tulee kuvioihin niin kulkeminen ja aikataulut varmasti vaikeutuvat entisestään. Tulen siis tarvimaan apua ja minun on kai vaan totuttava ainakin hänen läsnäoloonsa ja mukaantuloonsa.
En koe olevani mustasukkainen, eihän lapselle ja helpperille ole vielä edes ehtinyt kunnon suhdetta muotoutumaan. Päin vastoin, toivon heidän tulevan toimeen hienosti niin, että voin hyvillä mielillä turvautua helpperimme apuun ja olla luottavainen, että lapsilla on hyvä olla. Mutta on niin vaikeaa antaa toisen tehdä juttuja, jotka ovat aina olleet omilla harteilla ja jotka on tottunut hoitamaan tietyllä tavalla. Olen varmaan niin ylihuoletsivainen. Pelkään ajatusta päästää helpperi lapsen ja rattaiden kanssa tuonne hullun liikenteen keskelle kun siellä kulkemisessa on hommaa itsellekin. Ja kai sitä ylisuojelevaisseksi tulee kun ulkosuomalaisena ei oo ollu aiemmin kukaan auttamassa silloin, kun mies töissä.
Vitsit, kertokaa mulle mistä löydätte rohkeutta luottaa uuteen ihmiseen kodissanne eteenkin, kun kyseessä ovat lapset. Käykö kaikki läpi nämä samat pohdinnot ja kuinka kauan tilanteeseen totuttautiminen mahtaa viedä? Kai minä opin olemaan vähemmän niuho???? Kai tämä ärsytys höllää?? Tuntuu, että kaikki pitkään täällä olleet turvautuvat helppereihinsä rohkeasti ja viettävät paljon aikaa omien menojen ja harrastuksten parissa helpperin hoitaessa kodin hohella myös lapsia. Voiko se olla vielä jokin kaunis päivä yhtä helppoa?
Vai onkohan meillä sittenkin jotain kitkaa henkilökemioissa kun koen tätä epävarmuutta ja kynnys luottaa tuntuu isolta....
Kommentit (42)
Olet varmasti oikeassa, että kaikki tulee menemään lopulta paremmin kuin hyvin. Hienoa, että teilläkin meni ja että etukäteen murehtimiset osoittautui tyystin turhaksi!!! Tiedän niin sen etukäteen murehtimisen ja ne monet itkut. Sen pistävän ikäväntunteen. Esikko on nyt jotenki niin kaikki kaikessa, onhan hän keskeisin asia koko elämässä, että sitä vaan jotenki neuroottisena murehtii kaikkea kovasti ja etukäteen.
Sitä on varmaan 1000 kertaa neuroottisempi kuin jos tässä olisi muutakin elämää kuin tämä kotiäidin elämä. Mutta näin pienen lapsen kotiäitinä vieraalla maalla elämässä on aika hintsusti muuta täytettä, ainakin näin alussa -kaikki on enemmän tai vähemmän lapseen sidottua ja lapsen kanssa touhuamista - ja sitä tulee huolehdittua ja murehdittua ihan turhaan ja tehtyä kärpäsestä härkäsen. Varmaan raskaushormooneillakin osansa asiassa =). Jos olisin jo takaisin työelämässä niin olisin joutunut kohtaamaan lapsen päivähoitoonjättämisen ym. jo aikaisemmin. Ja siis kyllähän ne lapset päivähoitoonkin sopeutuu ja tottuu, tykkäävätkin. Vanhemmat usein näkevätkin pian reippaat pikku tarhalaiset ihan toisessa valossa. Mutta silti vanhemmilla on ekoina päivinä tippa linssissä milteipä laitalukien. Eli sama luopumisprosessihan tässä on kyseessä sillä erotuksella, että synnyttämään mennessä joutuu sitten samaan syssyyn olemaan erossa pari päivää/yötä. Toivottavasti e i kovin pitkään. Ehkä jos esikko olis isompi niin huoli ja ikävä ei olisi näin vahva vaan sitä tietäisi, että hyvin menee iekä toinen oo niin moksiskaan vaikeki äitiä näykään. Nyt taapero on vielä niin äidin helmoissa. Ja minä hänen=).
Toivon kovasti, että synnytys olisi mahdollisimman mutkaton, kuten ekalla kerralla, ja että pääsisin kotiin parin yön jälkeen. Ekalla kerralla meillä oli perhehuone ja mies oli koko ajan sairaalassa läsnä, yötä päivää. TUolloin olimme sairaalassa 2 yötä. Uunituore vauva oli meillä vierihoidossa, eli häntä ei viety miedän silmistä mihinkään, ei pieneksi sekunniksikaan. Se oli meidän toive ja se sopi meille hyvin, sillä vasta synnyttäneenä olin ihmeenlailla tarmoa täynnä enkä olenkaan väsynyt ja uupunut. Oli ihanaa olla siinä yhdessä perheenä saman tien. Olisin ollut valmista kauraa lähtemään sairaalasta jo ensimmäisen yön jälkeen mutta piti vielä odottaa se toinenkin. Joka tapauksessa, olisi ollut mukavaa, että myös tällä kertaa mies olisi pystynyt olemaan läsnä yhtä antaumuksellisesti. Tokihan hän nyt tulee olemaankin paikalla, mutta esikon takia tietyissä rajoissa. Eihän se maailma siihen kaadu, mutta sitäkin tunnetta ikävöin. Oli niin ihanaa olla jokainen sekuntti siinä yhdessä silloin ekalla kiekalla ja miehen läsnäolo oli tosi iso tuki ja turva. Hän on niin lapsirakas ja huolehtiva. Ihana oli katsella hänenkin osallistuvan kaikkeen ja opettelevan silmät onnesta loistaen. Meille on varattu perhehuone tälläkin kertaa, mutta siellä ei saa muut lapset yöpyä enkä nyt tiedä, olisiko siinä edes mitään järkeä. Esikko nukkuu läpi yöt satunnaisella menestyksellä ja heräilee ihan taatusti silloin, kun paikka on outo. Ehkä siinä, että on yksi pieni herättelijä, on vastasynnyttäneelle kuiten ihan nokko.
Kiitos expatti kannustuksen sanoista! Olen ollut aika kovis läpi elämäni mutta muuttunut tämmöseksi tunteikkaaksi pehmonössöksi lapsen myötä=). Äitiys toden totta muuttaa ihmistä!
sorry, tämä viesti menee hiukkasen ohi alkuperäisen aiheen.
ensinnäkin, kymmenen pistettä sinulle toystory siitä että et ota nokkiisi kaiken maailman provoilijoista. tämä on ihana palsta ja täältä saa paljon hyviä neuvoja, mutta valitettavasti täältä löytyy myös toisten mustamaalaajia.
mutta asiaan. itse olen myös miehen siivellä ulkomailla, siis kamala loinen, heh heh. meillä on 2 lasta 18kk ikäerolla, esikoinen on syntynyt suomessa ja nyt 7kk vanha vauva syntyi täällä aasiassa.
itse synnytys vieraalla maalla ei minua niín jännittänyt, mutta esikoisesta erossa olo kylläkin. itkin etukäteen monet itkut, kun joutuisin jättämään ison (18kk) vauvani yksin jonkun vieraan hoitoon ja olemaan ensimmäistä kertaa hänestä yön erossa.
mutta- vaikka olin jännittänyt esikoisesta erossa oloa, kaikki sujuikin loistavasti. synnytys käynnistyi illansuussa ja soitettiin lapsenvahti paikalle. vauvan synnyttyä mies ajeli kotiin yöksi ja päästämään lapsenvahdin pois, minä jäin sairaalaan vaavelin kanssa tietenkin. aamulla mieheni ja esikoinen tulivat sairaalaan meitä katsomaan, kävivät välillä kotona päiväunilla ja tulivat iltapäiväksi takaisin. ja seuraavana päivänä päästiinkin jo kotiin.
ääh, tästä tuli nyt sekavaa tekstiä mutta halusin vaan tsempata sinua että hyvin se laitoksella olo menee! ehkä sielläkin on mahdollista kotiutua sairaalasta suht pian ettei esikko joudu liian kauan olemaan " yksin" tai apulaisen kanssa kotona.