Lue keskustelun säännöt.
Olenko tyly?
15.02.2007 |
Koko viime loppuvuoden (syyskuu-joulukuu) pyysin kaveriperhettä meille kyläilemään. AINA peruivat. Milloin olivat kipeenä tai " kipeenä" ja milloin mistäkin syystä. Aina oltiin siis sovittu päivä jolloin tulevat, mutta parhaimpina (pahimpina) päivinä peruivat tuntiakin aiemmin. " Mulla onkin kurkku vähän kipee" tms...
Kiitti mulle riitti. Tämän vuoden alusta en ole enää kysellyt kuulumisia enkä pyytänyt kylään. (Meidän pitäisi aina mennä heille, ei juuri koskaan toisinpäin). Yhden kerran olen alkuvuonna pyytänyt käymään, mutta yllätys yllätys eivät päässeet. Aika ei kuulema sopinut heidän vauvansa (4kk) rytmiin!!! Eikä kyllä mikään muukaan aika. Pahoitteli, etteivät pääse ja kyseli mitä meille kuuluu. Laitoin vain tekstarin, että nähdään joskus toisen kerran.
Heiltä tuli ystävänpäiväkortti, minä en laittanut mitään (en kellekään, koska en voi sietää tätä Amerikan touhotusta ja kaikki läheiseni tietävät sen).
Jos olisit tuo kaveri, vetäisitkö herneen nenään kun ei meistä enää mitään kuuluisi? Tiedä, että parheen äiti saattaisi vetääkin, vaikka hänessä itsessäänkin paljon vikaa (nuo jatkuvat perumiset ym selittelyt). Kukaan ei saisi rouvan tunteita loukata, mutta muiden ihmisten pitäisi hyppiä kuin hernepussit hänen aikataulunsa mukaan.
Kommentit (5)
Miksi sitten tekstareilla kiinnostaa kuulumiset ym kun mielenkiinto ei kuitenkaan riitä tapaamisiin irl.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olen lopettanut yhteydenpidon ystäväperheeseen kokonaan. Vuosia meni, että kävivät meillä kylässä monta kertaa vuodessa, mutta kun ei koskaan tullut kutsua heille, lakkasin pyytämästä. Joskus kun tavataan sattumalta ja vaihdetaan kuulumisia, tuntuvat ihan loukkaantuvan, jos kerron meillä käyneen vieraita.
en ole enää jaksanut vaivautua ja yhteydenpito on sitten jäänyt. Surullista että kaksi tuollaista on lapsuuden ystäviä jotka olen tuntenut 5- ja 7-vuotiaasta saakka.
Esim. kun itse olin äitiyslomalla, kerroin että minulla on aikaa tavata melkein milloin vain, sen kun laitatte viestiä, mutta koskaan ei yhtään yhteydenottoa tullut. Sitä ennen olin siis kutsunut ja yrittänyt tapaamisia useaan otteeseen mutta heillä oli aina liian kiire tavata. Olkoot minun puolestani, huvittavinta on se show mikä syntyy jos tavataan sattumalta esim. entisessä yhteisessä kotikaupungissa kaupassa tms. Hirveä hymyily ja voivottelu, voi kun on ihana nähdä, nyt pitää järjestää tapaaminen. Hah, eipä jaksa enää kiinnostaa.
Mulla ihan vastaava kokemus.. Kaveri viime syksynä lakkasi pitämästä yhteyttä (parhaita kavereita ollaan oltu aina..) Pyysi esikoisellensa kummiksi uusia tuttujaan ja kohtelee mua kuin ilmaa..
Yhteyttä en ole ottanut, enkä ota :( teki sen selväksi, että meitä ei kaivata enää:( olen tätä surua käsitellyt jo monta kk... Eilen vaihdettiin persoonattomat kiertoviestit.. ei halua soittaa tms. mutta enpä tyrkytä minäkään itseäni heidän elämään, enää.
:/