Miten erottaa aito epätoivo ja masennuksen aiheuttama epätoivo toisistaan?

Kun eikös joskus ole niin, että tilanne on oikeasti epätoivoinen ja kyse ei ole vain masennuksen aiheuttamasta vääristymästä?

Ajattelin siis esimerkiksi että en tule todennäköisesti koskaan työllistymään tai ainakaan pääse tekemään itseäni kiinnostavia mielekkäitä töitä. Minusta tämä on päivän selvä fakta kun olenhan jo päälle 30, työkokemusta hyvin vähän ikäisiini verrattuna ja mielenterveysongelmia taas senkin edestä. Olen kouluttautunut alunperin taide-alalle, jolla on huono työllisyys. Lisäksi yritin kouluttautua lähihoitajaksi, mutta opinnot jäivät kesken uupumuksen ja alalle soveltumattomuuden vuoksi.

Minusta yli 30-vuotiaalle ainoa pelastus työttömyydeltä on kouluttautua hoitajaksi tai muulle hyvin työllistävälle amis tai amk sosiaaliterveysalalle, jos rahkeet eivät riitä yliopisto-opintoihin ja lääkäriksi. Siivoojat ja kaupan kassat taas saavat vain osa-aikaisia tai nollatuntisopimuksia, joilla ei elätä itseään ja perhettä. Kaikilla muilla aloilla on ylitarjontaa hyvistä työntekijöistä, joten miksi kukaan palkkaisi yli 30-vuotiasta lähes työkyvytöntä, jolla on cv täynnä aukkoja kun parempia on tarjolla. Minä epäonnistuin hoitajaksi opiskelussa eli voin unohtaa haaveet työllistymisestä.

Terapeuttini väittää, että ajatteluni johtuu vain masennuksesta mutta omasta mielestäni olen vain realistinen. Kumpi meistä on oikeassa?