Onko kiire ja jatkuva tekeminen ainoa apu eksistentiaaliseen ahdistukseen?

Ei vaan tuo tekee elämästä entistä ikävämpää. Meditointi ja hiljentyminen auttaisivat paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Ei vaan tuo tekee elämästä entistä ikävämpää. Meditointi ja hiljentyminen auttaisivat paremmin.

Ehkä en vaan osaa, mutta juuri tuo hiljentyminen saa ne ajatukset mulla valloilleen.

On koska toimettomuus tuhoaa yhyeiskunnan.

Ei noin yksinkertaista. Ja ei toimrttomuus ahdistukseen johda automaattisesti, vaikka joidenkin unelma mantra on: Ei töitä - ahdistus ja ties mitä mt onhgelmia. Työ - Kaikki hyvin.

Tätä voidaan simuloida keinotekoisesti, jotta olisi uskottavampaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vaan tuo tekee elämästä entistä ikävämpää. Meditointi ja hiljentyminen auttaisivat paremmin.

Ehkä en vaan osaa, mutta juuri tuo hiljentyminen saa ne ajatukset mulla valloilleen.

Sun täytyy hoksata, että sinä et ole yhtä kuin ajatuksesi vaan sinä olet se joka tarkkailee niitä ajatuksia.

No ehkä voisimme etsiä filosofisia näkökulmia noihin palstalla tai netissä on videoita, eri näkökulmien suuntia - on kirjojakin. Ja voit valita sen mikä ei ahdista. Vaikka kaikki miettivät epäreiluuksia ja asioita tavallaan. Elämän tarkoitus on elää? Ja oppia. Luonnossa on jänniä juttuja myös, lähiluonto. Tehdä tai ajatella jotain hyvää, ei tuputtaa muille mitään, muiden ehdoilla. Asioita on tarjolla ja joku ottaa jonkun, toista ei.

Ei ole. Tie tuosta tuskasta ulos on niiden ajatusten LÄPI, ei niiden pakeneminen. Mitä jos kieltäytyisit hääräämästä kun sitä tuskaa alkaa tulla, ja päättäisit, että ok, ahdistusta pukkaa, katsotaan mitä sieltä tulee jos annan mielen vapaasti tuoda pintaan mitä tuo. Sinähän et ole se vain se ajattele mieli, sinä olet se joka tarkkailee mieltä ja katselee kaikkia ajatuksia ja niiden nostamia tunteita. Sinä et ole mitenkään vaarassa, millaisia myrskyjä mielessä sitten nouseekin. Ja sitten kun olet ne kohdannut, ei ne enää pelota eikä niitä tarvi paeta. Sitten sen jälkeen, jos ajoittain nousee edelleen ajatuksia vaikka kuoleman ahdistavuudesta, elämän merkityksettömyydestä tms, niin voit rauhassa vaan hyväksyä ne. 

Mä tein tämän jo joskus kolmekymppisenä, koska olin yksinäinen ja ihmisten hyljeksimä ja sosiaalisten tilanteiden pelkoinen, joten mulla ei oikein ollut mihin paeta. Niinpä mä päätin vaan sietää mitä on tullakseen. Vähitellen mä päädyin niin syvään rauhaan, etten uskonut että sellaista voi olla olemassakaan tässä elämässä. Mutta kyllä siinä kiirastulissa myös tuli korvennuttua, hulluksi tulemisen partaalla, useampi kuukausi ennen kuin mieli hyväksyi todellisuuden, suostui katsomaan sitä silmästä silmään ja silti päättämään elää. Nykyään ajattelen, että tämä maailma on absurdi ja raadollinen näytelmä, mutta otetaan nyt osaa niin kauan kuin mun roolille on siinä sijaa.

Ne ajatukset pitää vaan kohdata ja löytää oma rauha niiden kanssa. Se että pakoilee, täyttää arjen kiireellä vain lisää ahdistusta kun pysähdys tulee.

Olet täysin väärässä. Mitä enemmän pakenet, sitä enemmän ahdistaa.

Lue Jean-Paul Sartrea ja Viktor Franklia.

Kohtaa ahdistus ja omista se. Sitten päästät siitä irti. 

Ahdistuksen tunne voi olla turvarätti, tunne, mikä on tuttu ja minkä alle voi ryömiä piiloon. 

Vaatii rohkeutta etsiä hyvää ja tarttua haluamaansa. 

Jep. Helpompaa on kohdella muita huonosti ja sääliä sen jälkeen itseään

Oikea vastaus on Jeesus. Hön on tie, totuus ja elämä.