Miten kestää yksinäisyyttä?

Yksin on hyvä olla, miellä se niin. Ei turhia murheita toisesta.

Mee hoitoon!

Up

Olen yksin mutten yksinäinen. Ystäviä on 0. Olen muuttanut elämän aikana usein eikä ole ollut aikaa ystäville. Harrastan paljon ja kotona on käsitöitä, kirjoja, kuuntelulaitteita kirjoille, musiikille yms. Olen mukana avustustyössä . Olen kulttuurikaveri. Minulla on viljelypalsta. Taloyhtiössä olen mukana myös toimimassa. Siis tuttuja on yllinkyllin, muttei ystäviä. Tekeminen ja rutiinit pitävät liikkeessä. Yksinäisyys koputtelee joskus kyllä ohimoa. Silloin eikun menoksi, niin loppuu. 

No hanki ystäviä mikäli niitä kaipaat. On paljon yhteisöllistä toimintaa, jossa ihmisiin tutustuu. Esim. VPK, punainen risti, Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Martat, maa- ja kotitalousnaiset . Netistä näkee mitä omasta kunnasta löytyy.

Siihen tottuu pakon edessä. Mä olen jopa mielestäni ollut melko ekstrovertti ihminen lapsena ja nuorena, mutta olen myös vähän autistipiirteinen (ei diagnoosia kuitenkaan), eikä ihmiset pidä minusta. Ollut koulussa kiusattu, muuten vältelty ja joskus työelämässäkin kiusattu, yhtään kaveria tai ystävää ei ole ollut koskaan. Nuorempana mulla oli aina välillä sentään parisuhteita, joita sain ulkonäölläni, mutta ainahan nekin loppuivat vuoden-parin päästä. Nyt ei ole yli 10 vuoteen ollut enkä enää varmasti ketään löydäkään, ulkonäkö jo iän ja lihomisen myötä mennyttä enkä ole ns. mukava ihminen joten ulkonäkö oli ainoa valttini.

Mutta siis niin, olen ihan tyytyväinen erakkona oikeastaan. Ainoat ihmissuhteeni on, että vanhemmat kun on vielä elossa, niin ehkä kerran kuussa käyn heillä kylässä. Siellä joskus näen veljeänikin, jolla tosin on vaimo ja perhe joten harvemmin tavataan kuin joskus kun hän oli sinkku. Työni teen 100% etänä, mikä on helpotus, konttorilla oli vain joko kiusaamista, tai ainakin ulkopuolelle jättämistä aina. 

Kotosalla pelailen tietokoneella, teen käsitöitä, katselen suoratoistopalveluita, laitan ruokaa (ihan harrastuksena, en pakosta), luen fantasiakirjoja, joskus viikonloppuna juon vähän viiniä tai kaljaa ja tanssin ja laulan yksin youtube-videioiden tahtiin... Yksinäisyysdentunne helpotti, kun hyväksyin, että minulla ei tule koskaan olemaan ihmissuhteita ja tähän on nyt vain pakko sopeutua. Ja tajusin että itseni surkuttelu sisäisessä puheessa ei auta, vaan pahentaa kaikkia asioita. Ja että en enää voi odotella parisuhteita, kuten nuorena, että voisin esim. matkustaa tai tehdä muuta mitä haluan - minun on tehtävä yksin, ja mentävä päin epämukavuuden tunteita. Nyt keski-ikäisenä olen tosiaan aivan tyytyväinen yksin, enkä oikeastaan enää ketään haluaisi elämääni. Olen jopa harkinnut Helsingistä jonnekin maalle muuttoa, että saisi olla luonnon keskellä yksin - luonto antaa jonkinlaista yhteydentunnetta elämään.

"Yksinäisyys koputtelee joskus kyllä ohimoa. Silloin eikun menoksi, niin loppuu. "

Tämä. Pahin vaihtoehto on jäädä vain märehtimään omassa päässään omaa surkeuttaan ja yksinäisyyttään. Tai no, se on toiseksi pahin, pahin olisi että vaikka ottaisi sen lisäksi että märehtii yksinäisyyttään, samalla lääkitsee sitä esim. alkoholilla.

Mutta siitä yksinäisyydentunteesta pääsee, kun keskittyy johonkin muuhun asiaan mistä on kiinnostunut, menee ja tekee asioita. Jos ei ole ennenn tehnyt yksin asioita, voi toki alussa niihinkin liittyä jopa voimistunutta yksinäisyydentunnetta. Esim. minä halusin nähdä historiallisia nähtävyyksiä, mutta aina ajattelin etten yksin uskaltaisi/osaisi matkustaa minnekään. Päätin toteuttaa unelmiani, ja kyllähän ne ekat matkat tuntui ahdistavilta vaan. Huomasin kaikki pariskunnat ja kaveriporukat ympärilläni ja tunsin että olen ainoa yksinäinen hylkiö. Sitten aloin tottua, ja keskityin niihin historiaalisiin nähtävyyksiin, joita olinkin halunnut nähdä alunperin. Perehdyin oikein kunnolla esim. näkemääni taidetta tehneisiin taiteilijoihin, arkkitehteihin jotka olivat suunnitelleet rakennuksia joista pidin, tyylisuuntauksiin niin taiteessa kuin arkkitehtuurissa. Näistä kun kiinnostuin, yksinäisyyden surkuttelu jäi pois. Aloin pitää myös twitter tiliä, joka esittelee "vanhaa" arkkitehtuuria, eli lähinnä eurooppalaisia vanhoja kaupunkeja ja säilyneitä kaupunginosia. Englanninkielisellä tililläni on nykyään ihan mukavasti seuraajia, ja saan sen pitämisestä jonkinlaista yhteydentunnetta ihmisiin, vaikkeivat he live-ystäviäni olekaan.

Mutta ei sen tekemisen tosiaan tarvi olla mitään kallista kuten matkustelu. Mulla on esim. ollut kausi jolloin leipominen oli kova juttu. Systemaattisesti opettelin leipomaan klassikoita ja ajattelin että ikään kuin valmistaudun master chef tyyppiseen kisaan tässä. Se oli oikein hauskaa sekin. Kaloreita tosin kertyi koska söin kaikki leipomukseni itse :D

Vierailija kirjoitti:

Olen yksin mutten yksinäinen. Ystäviä on 0. Olen muuttanut elämän aikana usein eikä ole ollut aikaa ystäville. Harrastan paljon ja kotona on käsitöitä, kirjoja, kuuntelulaitteita kirjoille, musiikille yms. Olen mukana avustustyössä . Olen kulttuurikaveri. Minulla on viljelypalsta. Taloyhtiössä olen mukana myös toimimassa. Siis tuttuja on yllinkyllin, muttei ystäviä. Tekeminen ja rutiinit pitävät liikkeessä. Yksinäisyys koputtelee joskus kyllä ohimoa. Silloin eikun menoksi, niin loppuu. 

Hiukan sama. Ystäväpiiri on supistunut, eikä olla paljoakaan tekemisissä. Viihdyn yksin. Ja ole huomannut, että nykyään tosiaan riittää satunnaiset kohtaamiset jossain vapaaehtoistyössä tai randomisti bussipysäkillä. Kai tämä liittyy ikään. Ennen olin todella sosiaalinen. Mutta ollaan kaikki niin erilaisia. APlle, vapaaehtoistyössä tiedän ystävystyneitä ihmisiä. Usein järjestöissä on jotain vertaistapaamsia vapaaehtoisille. Niissä saattaisi tavata kivan tyypin.

Itse välillä teen jotain, käyn uimassa, lenkillä, museossa, pikku reissussa tms. Välillä kyllä ottaa aivoon nähdä pariskuntia/kaveriporukoita noissa. Mutta jaksaa sitä yksinäistä kotonaoloa vähän paremmin kun on käynyt jossain.

Jos oikein kurjaa on tai kaipaan lohdutusta, saatan vaikka silittää omia hiuksia (säälittävää, I know)

Vierailija kirjoitti:

Itse välillä teen jotain, käyn uimassa, lenkillä, museossa, pikku reissussa tms. Välillä kyllä ottaa aivoon nähdä pariskuntia/kaveriporukoita noissa. Mutta jaksaa sitä yksinäistä kotonaoloa vähän paremmin kun on käynyt jossain.

Jos oikein kurjaa on tai kaipaan lohdutusta, saatan vaikka silittää omia hiuksia (säälittävää, I know)

Ei se ole säälittävää, esim. itsensä halaaminen on tieteellisesti todistettu, että se lisää samanlaisia hyvänolon hormoneita kuin jos toinen halaa. Se on siis tieteellisesti todistettu itsehoitokeino :) Tämän kertoi minulle terapeutti, kun muutama vuosi sitten kävin juttelemassa sellaiselle elämäni haasteista. 

Oma "säälittävin" yksinäisyyden lievittäjäni? Mulla on Finch-virtuaalilemmikki-sovellus. Ja olen nelikymppinen nainen :D Mä vaan tulen niin valtavan hyvälle tuulelle, kun aamulla avaan sovelluksen, ja mun lemmikki iloisesti tervehtii, ja kertoo miten ihana mua on nähdä. Sitten sen lemmikin voi laittaa seikkailemaan maailmalle, hankkia sille uusia asuja, sisustaa sen kotia, jopa hankkia sille omia micropet-lemmikkejä. 

Kaikkeen tottuu, itsellä muutama halityyny ja joukko pehmoleluja.

t. mies

Keinoäly on kirjoittanut Veksi.org:n aika hyvän jutun aiheesta.

https://veksi.org/2024/09/27/yskinaisyys-kuinka-elaa-sen-kanssa/