Lue keskustelun säännöt.
Kumpi on kamalampaa ero puolisosta vai puolison kuolema?
12.09.2024 |
Joo siinähän se oli.
Mun kaverilta kuoli mies ja sitä jaksetaan lohduttaa, mutta minua ei ole kukaan lohduttanut kun erosin miehestäni. Minun piti olla vaan reipas ja ihan kuin mikään ei olisi muuttunut.
Minusta ero on kamalampaa kun ei sitä edes saa surra. Kaikki on myötätuntoisia kuoleman jälkeen ja muistoja voi muistella:, mutta eronneella ei ole edes muistoja kun ei eksää halua muistella. Että sanokaapas kumpi on pahempi.
Eksään ei ole yhteyksiä että hän on vähän niinkuin kuollut.
Kommentit (40)
Vierailija kirjoitti:
Huomioikaa ystäviänne, jotka ovat eronneet. He ovat aivan omalla tavallaan kovilla.
Tosi onnellisia, kun ovat päässet paskasta puolistosta eroon lopulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ero ehdottomasti. Kuolema on vain luonnollinen osa elämää. Oikeastaan koko elämän tarkoitus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut kaksi pidempää suhdetta ja yksi keskipitkä. Kaikki erot ovat tuntuneet hyvältä. Kukaan eksistäni ei ole kuollut, joten siitä ei ole kokemusta, mutta läheisen kuolema on ottanut koville. Eksät ovat eksiä syystä. Parisuhde on päättynyt. Yhteys toiseen ihmiseen on loppunut syystä, eikä tunnesidettä enää ole. Kuolema voi tulla suhteen toimiessakin ja kun kumppania kohtaan on tunteita.
Minulla ei pääty tunneside erossa. Me ihmiset ollaan oudon erilaisia. Eikä eksät ole eksiä aina hyvästä syystä, vaan joskus ihan vain olosuhteista ja asioiden takia, joihin ei voi vaikuttaa, mitä en itse pidä "syinä".
Mulle päätty tunnesiteet jo ennen eroa ja sen takia sitä erottiinkin.
Riippuu puolisosta ja tunteista. Väkivaltaisen eksän kuolemaa en olisi surrut, olisin ollut helpottunut. Ero on ollut paljon raskaampaa koska hän ei ole jättänyt rauhaan vielä liki 30 v jälkeenkään.
Vierailija kirjoitti:
Huomioikaa ystäviänne, jotka ovat eronneet. He ovat aivan omalla tavallaan kovilla.
Osanotto vai onnittelukukar?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähes jokainen ihminen on joskus eronnut kumppanistaan, monet useaan kertaan. Olisi paljon kamalampaa jos joku joutuisi usean eron sijasta kohtaamaan puolison kuoleman monta kertaa. Siis puolison kuolema on pahempi.
Niin. Ero ei ole lopullista. Puolison kuolema on. Molemmista on kokemusta. Kyllä se kuolema harmitti enemmän.
Tämä nyt on tällaisen wanhan ukon mielipide.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ero ehdottomasti. Kuolema on vain luonnollinen osa elämää. Oikeastaan koko elämän tarkoitus.
Erot ovat myös täysin luonnollinen osa elämää.
Tässä ketjussa näkee hyvin, miksi niin monet päätyvät tappamaan puolisonsa. Ihan vaan koska eivät kestä eroa tai ajatusta erosta. Sairasta ja surullista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ero ehdottomasti. Kuolema on vain luonnollinen osa elämää. Oikeastaan koko elämän tarkoitus.
Kyllä rakkauden kuolema on aina fyysistä kuolemaa pahempi. Ero on vain sille helpompaa, joka ei ole koskaan rakastanut.
Vierailija kirjoitti:
Ero, koska siihen liittyy häpeä epäonnistumisesta. Kuolema on sentään luonnollinen tapahtuma eikä siihen ole itse osallisena.
Joopa joo.
Voin kertoa, että ensirakkauteni tapaturmainen kuolema järisytti maailmani perustuksiani myöten, ja oli vähän siinä ja tässä toipuisinko siitä lainkaan. Kymmenen vuotta siihen meni ennen kuin pystyin edes ajatteleman mahdollisuutta että saattaisin rakastua uudelleen.
Hyvin samanlaista tarinaa kertoi minulle nykyinen puolisoni, joka menetti niin ikään tapaturmaisesti aviomiehensä 38-vuotiaana, paitsi että oli "jo" 7 vuoden kuluttua lähes valmis uuteen parisuhteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero, koska siihen liittyy häpeä epäonnistumisesta. Kuolema on sentään luonnollinen tapahtuma eikä siihen ole itse osallisena.
Joopa joo.
Voin kertoa, että ensirakkauteni tapaturmainen kuolema vähän yli 20-vuotiaana järisytti maailmani perustuksiani myöten, ja oli vähän siinä ja tässä toipuisinko siitä lainkaan. Kymmenen vuotta siihen meni ennen kuin pystyin edes ajatteleman mahdollisuutta että saattaisin rakastua uudelleen.
Hyvin samanlaista tarinaa kertoi minulle nykyinen puolisoni, joka menetti niin ikään tapaturmaisesti aviomiehensä 38-vuotiaana, paitsi että oli "jo" 7 vuoden kuluttua lähes valmis uuteen parisuhteeseen.
Ugh, lisäsin lihavoituna tekstistäni vahingossa pois jääneen kohdan.
Erosin aikoinaan vähän päälle kolmekymppisenä menestyneestä ja fiksulta (aluksi) tuntuneesta naisesta, joka paljastui lopulta narsistiseksi sekakäyttäjäksi. Tunsin itseni epäonnistuneeksi, huijautuksi ja sinisilmäiseksi idiootiksi - ja näiden tunteiden kanssa sain taisella vuosia päästäkseni jonkinlaiseen tasapainoon.
No, eipä se akkakaan tainnut kestää hylätyksitulemista - vuoden-parin sisään oli työpaikka mennyt alta ja siitä ei kestänyt kauaa, kun elimistö ilmeisesti sanoi poks ja lehdessä oli kuolinilmoitus. Oma olo oli vähän "eipä ollut vaikea arvata" ja "hip, hei - ihan oikein sille" välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen miettinyt niin, että jos mieheni jättäisi minut toisen takua, olisi se minulle vaikeampi paikka kuin hänen kuolemansa. Erossa tulisin toiseksi, minun kanssani ei haluttaisi olla vaan joku toinen olisi parempi. Mies jatkaisi elämää, joutuisin käsitellä silti hänestä luopumisen ja oman huonommuuden tunteeni.
Kuolemassa -yksinkertaistetusti- vain toisen menettämisen.
Erossa mitätöitiin 25v minun elämästäni, 45vuotiaalle se oli todella paljon, toki meillä oli ollut viimeisinä vuosina paljon vaikeuksia, en todellakaan kuvitellut että ne aiheuttaisivat vielä eronkin.
Toisen petos ja syyt miksi jätti ja vielä silloinkin kun muutti pois valehteli ettei ollut uutta rakkautta katsottuna. Petti kaikki lupaukset, pahinta oli että hylkäsi myös lapset, joita olisin halunnut useamman, jotenkin siinäkin eron jälkeen tuntui että odotti niin kauan että olin niin vanha, etten enää ehtisi saada lapsia toisen kanssa.
En osaa kuvitella että minulle olisi ollut exn kuolema vaikeampaa. Ainakin olisi jäänyt muistot, nyt tuntuu että kaikki oli valhetta.
Toki ymmärrän että kuolema olisi lopullista, lopullista oli erokin vieden samalla uskalluksen uuteen suhteeseen, enää en selviäisi uudesta pettymyksestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero ehdottomasti. Kuolema on vain luonnollinen osa elämää. Oikeastaan koko elämän tarkoitus.
Erot ovat myös täysin luonnollinen osa elämää.
Mutta eivät elämän tarkoitus.
Oma eroni ei ollut niin paha, koska olin itse se, joka lähti ja elämäni muuttui erossa paremmaksi. Mutta esimerkiksi yhdellä ystävälläni ero oli tosi paha kokemus, koska joutui jätetyksi ja asia tuli yllätyksenä niin, ettei siihen voinut itse vaikuttaa. Kuolemassa sama juttu, ei kaikki tapaukset ole samanlaisia. Vanhan ihmisen kuolema voi olla luonnollinen ja siihen on ehkä osannut varautua, mutta nuoren ihmisen äkillinen kuolemaan on hankalampi sopeutua.
Siis jumalauta kyseleeks joku aivoinvalidi tosissaan tällasta!!!
En tiedä. Olen kokenut eron, mutta en puolison kuolemaa.
Minulla ei pääty tunneside erossa. Me ihmiset ollaan oudon erilaisia. Eikä eksät ole eksiä aina hyvästä syystä, vaan joskus ihan vain olosuhteista ja asioiden takia, joihin ei voi vaikuttaa, mitä en itse pidä "syinä".