Äitini ei hyväksy minua sellaisena kun olen

Älä hyväksy sinäkään häntä. Tai sitten lopetat naama nurinpäin olemisen.

Vierailija kirjoitti:

Älä hyväksy sinäkään häntä. Tai sitten lopetat naama nurinpäin olemisen.

Joskus elämä vain on nurin päin olemista. En aio alkaa koko aikaa teeskentelemään, että niin ei olisi. Totta kai hyviä hetkiä on myös, onneksi.

Miksi ** yrität lähtentyä? Eikö mene jo perille, ettei voi lähtentyä, kuin jossain muualla jonkun toisen ihmisen kanssa. Eikö se ole jos selvää että toinen on sellainen. Älä hae hyväksyntää tai kerro kaikkia asioitasi. Silti voit parantua sisäisesti ja elää elämääsi. On kai hän osaksi sinut hyväksynyt, vaikkei ihminen käy vanhempansa kriteereihin. En itsekään ole sen kriteerin mukainen, mutta tuskin toinen on minunkaan loppupeleissä, eli on vastakkaisia ja erilaisia ihmisiä. Jotkut menee jopa eri teille.

Ystävänsä voi valita, perhettä ja sukua ei. Suhtautumisesi vaikuttaa hyvin perustellulta ja terveeltä. Älä soimaa itseäsi.

Miksi pitäisi lähentyä. Ennemminkin ottaisin etäisyyttä ja olen ottanutkin äitiini. Se ei tarkoita hylkäämistä, mutta jokainen on vastuussa omasta elämästään. 

Soita sille tätä

Vierailija kirjoitti:

Älä hyväksy sinäkään häntä. Tai sitten lopetat naama nurinpäin olemisen.

Jos joku on kpää ei itse tarvi alentua samanlaiseksi. Jos hyväksyy äidin hyväksymättömyyden ja muutenkin henkilön sellaisenaan, se tekee jo paljon.

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi lähentyä. Ennemminkin ottaisin etäisyyttä ja olen ottanutkin äitiini. Se ei tarkoita hylkäämistä, mutta jokainen on vastuussa omasta elämästään. 

Varmasti siksi, että jokainen kai toivoo olevansa läheinen vanhempansa kanssa ja kelpaavansa hänelle. Ja niin kuin sanoin, nyt on äitini kohdalla viimeiset ajat. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi lähentyä. Ennemminkin ottaisin etäisyyttä ja olen ottanutkin äitiini. Se ei tarkoita hylkäämistä, mutta jokainen on vastuussa omasta elämästään. 

Varmasti siksi, että jokainen kai toivoo olevansa läheinen vanhempansa kanssa ja kelpaavansa hänelle. Ja niin kuin sanoin, nyt on äitini kohdalla viimeiset ajat. Ap

Hyväksynnällä ja sallimisella pääsee lähemmäs. Eli tuolla että hyväksyy tuon hyväksymättömyyden ja sallii välien ja ihmisten olla sellaiset kuin ne on. Jos pääsee siihen tilaan, jossa ihminen vilpittömästi hyväksyy muut sellaisena kuin ne on, se voi jopa vaikuttaa muiden, eli tässä tapauksessa, äitisi suhtautumiseen.

Yritin vuosia äitini kanssa tuota rusinoiden poimimista pullasta. Eli kivat kahvitteluvälit, hyviä kuulumisia mutta ei aitoa suhdetta, johon kuuluu ilot ja surut. Äitini tosin sai vuodattaa kaiken minulle. 

Olen vääränlainen ja teen asiat väärin. Jopa kuulemma petin miestäni, kun olin lomalla! Eli selvisi, millaisena ihmisenä äitini minua pitää; ei näe minussa mitään hyvää. 

Katkaisin välit täysin. Vuoden ajan tein surutyötä, mutta nyt on kevyempi olo kuin koskaan. Nyt työstän myös haavoja, jota äitini aiheutti. 

Tuttu tunne. Mutta olen jo pikkuhiljaa hyväksynyt että elämme aivan kuin eri planeetoilla. Hänellä on se sama oma mustavalkoinen kuplansa ja minun kuplani puhjennut jo kauan sitten. Pidän välit ja puheenaiheet arkisina enkä puhu omista asioistani enää kuin pintapuolisesti. 

Parempi näin, saa pitää kuplansa ja minulla säästyy rutkasti voimavaroja. 

Huh 50 vuotta olet tuntenut ja yks kaks hyvät rakastavat välit ilmaantui.

Vierailija kirjoitti:

Huh 50 vuotta olet tuntenut ja yks kaks hyvät rakastavat välit ilmaantui.

Pikemminkin viimeinen mahdollisuus korjata välit.

Meilläkään ei suvaittu huonoja päiviä eikä huonoja asioita . Eikä oikeistaan keskusteltu oikeista  asioista . Koitan aina miellyttää ja kätkeä surut , murheet ja huolet .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi lähentyä. Ennemminkin ottaisin etäisyyttä ja olen ottanutkin äitiini. Se ei tarkoita hylkäämistä, mutta jokainen on vastuussa omasta elämästään. 

Varmasti siksi, että jokainen kai toivoo olevansa läheinen vanhempansa kanssa ja kelpaavansa hänelle. Ja niin kuin sanoin, nyt on äitini kohdalla viimeiset ajat. Ap

Ei jokainen toivo! Kun äiti on ollut tarpeeksi ilkeä pienelle lapselle ja käytöksellään rikkonut lasta koko tämän elämän, ei todellakaan jokainen tahdo olla sen jälkeen läheinen, jos tekemisissä ylipäätään. Siinä vanhempi saa syyttää ihan itseään, jos viettää viimeiset vuotensa yksin, eikä lapset käy katsomassa.

Millainen siis oikessti olet? Tai siis haluaisit olla.

Haluaisit valitat äidille kaikesta, kippaat murheet hänen niskaansa, niin helpottaa, sinulla? Toki sellaisia äitejäkin on, jotka haluavat käyttää lapsiaan tunne-elämänsä jätesankona. 

Mua ei ole myös ikinä lapsuudenkodissani hyväksytty. Olin kaikella tapaa vääränlainen: liian vilkas, liian äänekäs, liian levoton, liian impulsiivinen, liian individualistinen, ja mikä äidilleni kauhein pettymys: liian ruma. Hänelle tärkeintä oli, että tyttärestä tulisi kaunis, ja saisi hyvä miehen ja tekisi lapsia. Minusta kasvoi poikkeuksellisen ruma nainen, ja jäin vanhaksipiiaksi ja lapsettomaksi. Nyt ikää 50. Itse olen ihan tyytyväinen tällaisena kuin olen, mutta äiti häpeää ja suree.

Mä olen jo kauan sitten hyväksynyt että olen vanhemmilleni tavallaan hyvänpäiväntuttu, eikä minusta muuta tarvi ollakaan. En minä nyt tässä iässä enää heiltä mitään ihmeemmin tarvitse, muuta kuin odotan että minua kohdellaan tasavertaisena aikuisena ihmisenä silloin kun ollaan tekemisissä. Niinpä me kun tavataan, jutellaan säästä ja politiikasta ja milloin mistäkin kevyestä aiheesta, ihan hyvissä tunnelmissa. Ei minusta tuossa ole mitään vikaa enkä kaipaa mitään sen syvempää. Ja kun vanhemmat alkavat ehkä joskus tarvita apua enemmän, kyllä aion auttaa, en ole heille mistään katkera, ja huolehtivat heikin aikoinaan minut, vaikka olinkin monella tapaa lapsena pettymys heille, toisin kuin Täydellinen veljeni.

Tuttua. En usko, että suhteemme tästä muuksi muuttuu. Ei voi mitään, ei auta kuin surra se, ettei sellaista suhdetta koskaan saanut, jonka olisi tarvinnut/halunnut. Onneksi aikuisena sentään selviytyy ilmankin. Kasvuiässä oli vaikeampaa.

Ootko therian?

Ei minunkaan, mutta en minä kyllä mihinkään hänen hyväksyntäänsä enää kaipaakaan. Olen jo ajat sitten vanhemmista irti itsenäistynyt, myös henkisesti, en hae heiltä hyväksyntää enkä tarvitse heistä syvällisiä ihmissuhteita. Varsinkin äitini kanssa persoonallisuudet törmää pahasti yhteen, aina niin ollut, että me ärsytämme toisiamme pelkällä olemassaololla, mutta iän kanssa opittu pitämään sellainen kunnioittava etäisyys, että pahemmat ärsyyntymiset ei tule esiin ja jaksaa. Eli juurikin ollaan hyvänpäiväntuttuja. Minusta oikein mukava asiantila.