Alan olla vähitellen todella huolissani 4v lapseni uhmaamisesta, syyttäkö?

4v ja uhma senkun pahenee... kuulemma normaalia ja nästä lapsista kasvaa viisaimmat..huh

Meilläkin on kova uhmaaja. Uhma alkoi kehittyä siinä yhden vuoden kieppeillä ja jatkunut enemmän tai vähemmän siitä asti. Sellaiset hetket, kun kaikki sujuu loistavasti on selvästi vähemmistössä. Selvät kovan uhman kaudet on olleet 2,5-3 -vuotiaana ja nyt reilu neljävuotiaana. Meillä tämä uhmaaja on esikoinen, odotan jännityksellä, millaisia muista lapsista tulee. Ainakin 1,5-vuotias pikkusisarus osoittaa samanlaisia elkeitä jo nyt!



Toisaalta uhmaajan luonteessa on myös paljon positiivisia puolia. Lapsi on kekseliäs, eikä ole isompienkaan lasten vietävissä. Tekee kaiken intohimolla. Tässä suhteessa muistuttaa isäänsä, jonka tunnuslause on "jos et tee sitä kunnolla, älä tee ollenkaan". Tämäntyyppiset ihmiset usein menestyvät elämässä, koska ovat niin yritteliäitä ja varmoja itsestään. Myös mieheni. Mutta toisaalta voivat olla aika vaikeita ihmisiä myös aikuisena, kun ovat niin ehdottomia!



Me yritetään opettaa meidän uhmikselle, miten hän oppii kontrolloimaan raivokkuuttaan ja ottamaan muut huomioon. Jutellaan paljon tunteista ja tekojen seurauksista jne. Jos tässä onnistutaan, niin en epäile yhtään, etteikö lapsi pärjää elämässä hyvin. :)

ja yleensä 4v on jo varsin yhteistyökykyinen, mutta tämä meidän ei. Kokemusta itsellä on 3 lapsesta + tietty ystävien lapset ja lasten kaverit. Palautetta on alkanut tulla jo perheen ulkopuolisiltakin.



ap

Luonteeltaan on helposti ja voimakkaasti reagoivat, tunnetilat vaihtelevat ääripäästä toiseen, välimuotoja on vähän. Lapsi on todella herkkä aistimaan toisten ihmisten tunnetilojen vaihteluita, mutta omiaan ei vaikuta tunnistavan lähes lainkaan, ei osaa sanoa yleensä mikä kiukutti.



Lapsella on todella hyvä muisti lapseksikin, kiinnittää paljon huomita pieniin yksityiskohtiin. Hän on siinä mielessä empaattinen, että häntä kiinnostaa esim miksi joku vauva itkee bussissa ja jaksaa asiasta keskustella ja vatvoa sitä todella kauan, mutta omia perheenjäseniään kohtelee todella huonosti eikä perheenjäsenten itku näytä aiheuttavan minkäälaisia mietteitä.



Kilpailuvietti on valtava, kaikessa on oltava paras ja suoritus on oltava täydellinen, häviäminen tai toiseksi tuleminen aiheuttaa hillittömän kohtauksen. Toisaalta on kovin antelias ja vieraille kovin kiltti sille päälle sattuessaan.



ap

hän osaa aikuisena pitää puolensa kun nyt harjoittelee, eikä kukaan kävele vanhainkodissakaan yli :)

Tunteet ovat voimakkaat, kilpailuvietti todella rasittava, raivonpuuskat kovia. Ihan kuin olisit minun pojastani kirjoittanut. Ja samalla kuitenkin fiksu, pohtii paljon asioita muistaa kaiken. Välillä en tiedä mitä tekisin, mutta silti niin rakastettava poika. Siskonsa meilläkin eri maata. ihana kuulla et on muitakin;)

että analysoit lastasi hieman liikaa, unohda se muutamaksi päiväksi, ja ajattele, että sinulla on ihana ja temperamenttinen lapsi, älä ajattele häntä minään ongelmana, sekin voi jo heijastua lapsen käytökseen. toivottavasti et loukkaantunut tästä. itseäni tämä neuvo auttoi paljon..

Ei kuitenkaan keskittymishäiriötä, rakastaa pelata esim shakkia, ja keskittyy pitkiksi ajoiksi kirjoihin ja piirtämiseen.

suurinpiirtein itken kun meitä ei aikoinaan uskottu kun lapsellamme oli samanlaisia oireita. Ap:n kuvaus on kuin juuri meidän lapsesta. Kaikki laitettiin vain uhman ja voimakastahtoisuuden piikkiin. Puhuimme neuvolassa lapsen tunne-elämän häiriöstä. Nyt lapsella on vaikea-asteinen masennus ja maanantaina saatiin kuulla se pahin ja karuin totuus. Lapsemme on tällä hetkellä osastohoidossa sairautensa vuoksi. Meillä on mennyt pari asiaa niin perseelleen kun ollaan haettu lapselle apua ja nyt taitaa olla menossa vielä enemmän perseelleen =(

vaikka meillä ei ole 4-vuotiasta, vaan 2,5-vuotias niin meillä helpotti se että olimme erossa toisistamme.. Eli se, että kestän paremmin raivonpuuskat ja tajusin että se on NÄLKÄ mikä hänellä aiheuttaa nuo raivarit... Tsemppiä. Meillä raivarit jatkuu, mutta eritasoisina kun jaksan ne kestää. Lapsi on meinaa lukenut tunnetilani todella tarkasti ja varmaan kun itse raivoan niin saa siitä mun raivosta voimaa itselleen raivota lisää.. (maallikkoteoria..)

Luonteeltaan on helposti ja voimakkaasti reagoivat, tunnetilat vaihtelevat ääripäästä toiseen, välimuotoja on vähän. Lapsi on todella herkkä aistimaan toisten ihmisten tunnetilojen vaihteluita, mutta omiaan ei vaikuta tunnistavan lähes lainkaan, ei osaa sanoa yleensä mikä kiukutti.

Lapsella on todella hyvä muisti lapseksikin, kiinnittää paljon huomita pieniin yksityiskohtiin. Hän on siinä mielessä empaattinen, että häntä kiinnostaa esim miksi joku vauva itkee bussissa ja jaksaa asiasta keskustella ja vatvoa sitä todella kauan, mutta omia perheenjäseniään kohtelee todella huonosti eikä perheenjäsenten itku näytä aiheuttavan minkäälaisia mietteitä.

Kilpailuvietti on valtava, kaikessa on oltava paras ja suoritus on oltava täydellinen, häviäminen tai toiseksi tuleminen aiheuttaa hillittömän kohtauksen. Toisaalta on kovin antelias ja vieraille kovin kiltti sille päälle sattuessaan.

ap

Meidän juuri 5 v täyttänyt on kuin yksi yhteen tämän kuvauksen kanssa, lukuunottamatta sitä, että uskon hänen tunnistavan omat tunnetilansa, vaikka yleensä ei halua niistä puhua.

Pojan uhmakohtaukset ovat olleet hyvin voimakkaita, mutta iän myötä vähentyneet ja helpottuneet, kun keinoja tunteiden hallintaan on tullut lisää.

Meillä ovat auttaneet konkreettiset ohjeet: kun suututtaa, niin voit yrittää laskea kymmeneen, se usein rauhoittaa. Ekat kerrat laskimme yhdessä, nykyään poika turvautuu keinoon yksin.

Poika itse on myös keksinyt kirjoittamisen keinona hallita tunteita. Joskus, kun suuttuu, ei sano mitään vaan rupeaa kirjoittamaan vihkoonsa - äiti on tyhmä, vihaan siskoa, sisko aina pilaa mun leikit, tms. Kirjoitettuaan asian on yleensä heti hyvällä tuulella.

Olisikohan teillä apua, jos yrittäisitte löytää korvaavia tapoja pahan mielen ilmaisemiseen? Ihan konkreettista tekemistä?

Uusin juttu meillä on huvittava...poika halusi keittiön seinään graafin, johon piirtää joka ilta ko. päivän tunnetilan, pylväsdiagrammin siitä millainen päivä oli. Teki itse skaalan, joka vaihtelee välillä "täydellistä" ja "päin mäntyä"....ja ei, aspergeria tms. emme epäile ;-)

Ap:n kuvaus on niin kuin omastani.

Olen yksinhuoltaja, vailla tukiverkkoja, ollut tosi poikki lapsen kanssa (kohta 3v), joka ensinnäkin valvottanut ensimmäiset 2 vuotta, aloittanut raivoamisen ja huutamisen siinä 7kk iässä - siihen asti huusi varmasti ihan muista syistä.



Olen myös puhunut neuvolassa, jossa on vaan sanottu, että "sellaista se elämä lapsen kanssa on". Nyt sain apua päiväkodin kautta, olivat huomanneet saman, tulistuvan lapsen. Sain itselleni psykiatrin (jolla ei liene oleva mitään käsitystä tämänkaltaisesta lapsesta, inttää vain etten ymmärrä mitä on ollu äiti). Lapsi on menossa psykologille ja toivottavasti saa jotain apua. Koetin samalla hakea lastensuojelun kautta tukiperhettä, mutta eivät tainneet sielläkään ymmärtää hätääni.



Hädäksi koen sen, että haluaisin rakastaa lastani, olla hänelle hyvä äiti, mutta kokoaikaisen tappelun ja yhteenottamisen tiimoilta en suurimmaksikaan osaksi kykene siihen. Suurin tunne on lähinnä viha ja raivo. Tietenkin hyvinä päivinä tunnen suurtakin onnea ja rakkautta lasta kohtaan, mutta ne päivät ovat todella harvinaisia... :(



Itselläni ei ole muita lapsia (ja koska ensimmäinen oli tällainen, en varmasti koskaan toista haluakaan), mutta olen koko ikäni työskennellyt päiväkodissa ja luulen tietäväni millaista on uhma, vahvimmillaankin. Eikä mielestäni perhe-elämän missään vaiheessa kuuluisi olla jatkuvaa hakkaamista, huutamista, toisen päälle sylkemistä jne.



Toki lapsessa on myös todella positiivisiakin puolia, kuten muiden mainitseva intensiivisyys jotain asiaa kohtaan, kun on kiinnostunut. Laulaminen, kirjaimet, liikunta (kiipeily erityisesti), ja juuri tuo empatia, muiden surun huomaaminen. Aivan samoin täällä voidaan keskustella pitkään, miksi vaikka vauva itkee. Lapsi voi sanoa, että "itkee, koska sillä on pahamieli". Siitä huolimatta, vaikka kuinka sanon, että "äidin tulee pahamieli, kun sinä huudat/olet tottelematon/lyöt" toimii lapsi aina näin.

Tietenkään meillä ei tulisi mitään kahnauksia, ellei rajoja olisi. Aina, kun pidän pääni asiasta, jonka olen jo vaikka kuukausia sitten kieltänyt, alkaa taisto. Vähällä on ollut, etteikö lapseni ole alkanut saamaan vapaata kasvatusta...



Kiva kuitenkin kuulla, että muillakin on samoja kokemuksia, kun ei tämä mitään pikku-uhmaa ole...