Lue keskustelun säännöt.
Onko sulla ollut koskaan pakkomiellettä jostain ihmisestä?
Kommentit (28)
En ajatellut ihastustani koko ajan silloin kun kaikki oli hyvin. Mutta sen jälkeen kun hän kuoli olen ajatellut häntä koko ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole pakkomielle vaikka en ole päässyt 'ihastuksestani' irti. Kausittain ei ole mielessä mutta sitten palaa taas. Häneen liittyvä syvä väkivaltatrauma yms muukin juttuun liittyvä trauma joka ei myöskään luovuta. En ole rakentanut minkäänlaisia kuvitelmia hänestä. Inhottavia asioita vaan on mielessä ja toivoisin että hän tulisi itse ja kumoaisi ne kaikki ja näyttäsi mikä oikeasti on miehiään koska haluaisin päästä tästä kaikesta ikävästä eroon.
Kuka edes on keksinyt tämmöisen aloituksen että olisi pakkomielle johonkin ihmiseen? Ihastumiset ja rakkaudet ovat paljon monimutkaisempia juttuja ja kukaan ei puhu että noista suhteista voi oikeasti sairastua - niistä voi ja voit oikeasti jopa kuihtua pois vaikka ehkä jollakin toisella diagnoosilla kuin parisuhteesta sairastuneena. Onko kukaan koskaan puhunut että joku olisi sairastunut jostain pakkomielteestä?
Traumat voivat olla niin pahoja että sanotaan että sulla on samanlaisia oireita kuin kidutetuilla ihmisillä. Kyllä silloin toisella osapuolella olisi melkein velvollisuus osallistua asioiden selvittelyyn. TOSIASIA VOI OLLA ETTÄ HÄNELLÄ ITSELLÄÄN ON JUURI SAMOIHIN TILANTEISIIN LIITTYVIÄ TRAUMOJA JA TRAUMATAKAUMIA... saattaa olla että hänellä on jopa pakkomielle ihmiseen joka tässä nyt kirjoittaa että ei tämä ole mikään pakkomielle josta ei ole päästy irti vaan tämä on jotain muuta.
Googlattakaa - LÖYTYYKÖ JOTAIN - miten pääsee pakkomielteestä eroon? Googlatkaa sitten vielä miten pääsee suhteeseen liittyvistä aborttisotkutraumoistakin irti - nekään tuskin ovat jotain pakkomielteitä vaikka liittyvät johonkin ihmiseen. Parisuhteissa on kyse jostain muusta kuin jostain jota te voitte kutsua pakkomielteiksi. Väkivallan uhritkaan joilla väkivaltatilannetraumat pyörivät päässä tuskin ovat jotain pakkomielteen kourissa kamppailevia.
Pitääkö kaikkeen ihmiselämässä sotkea psykologian selitysyritykset ja tehdä kaikesta epätervettä? Kuka nyt keksi tämmöisen pakkomiellealoituksen? Psykologia ei rakenna mitään vaan tuhoaa liialla yrittämisellä kun se yrittää selittää kaikkea omilla termeillään. Psykologia on TEOLOGIAN aputiede!
https://vaestoliitonblogi.com/2018/10/25/rakkaus-pakkomielle-vai-terve-…
Joo teininä ja parikymppisenä olin sellainen pakkomielteisesti ihastuva. Alkoi murrosiän alkaessa kutos-seiskaluokan välisenä kesänä kun aloin kehiä romanttisia fantasioita yhdestä söpöstä pojasta, ja päättyi joskus lähempänä kolmeakymppiä kun aikuistuin.
Olin siis tuossa 13-30 ikävuoden välillä useamman kerran vuosikausia ihastunut johonkin samaan tyyppiin, ja siinä oli juurikin sellaisia pakkomielteisiä piirteitä että ajattelee jatkuvasti, käy katsomassa someprofiilia, voi huonosti jos sillä ihastuksella on joku toinen jne.
Trauma voi ilmetä juuri pakkomielteenä, niin kauan kuin valehtelee sen itselleen muuksi tai ei pääse käsittelemään sitä luotettavan henkilön kanssa. Se henkilö, johon trauma liittyy, valitettavasti ei usein ole sellainen henkilö, josta siitä pitäisi keskustella. Trauman aiheuttanut henkilö vain käyttäisi sitäkin hyväkseen ja aseenaan sitä toista, loukkaamaansa ihmistä vastaan. Tämän asian kun sisäistää, voi vapautua vähitellen siitä traumasiteestä esim. koulutetun terapeutin avulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelimiesten käytös saattaa pahentaa joillakin limerenssiä ja torjunnat. Ei auta lime hedelmäkään siinä vaiheessa nuorena. Osaavatko terapeutit auttaa jos aivokemiat ovat rakastumisen tilassa, jonkin eroon toisesta.
Vierailija kirjoitti:
Pelimiesten käytös saattaa pahentaa joillakin limerenssiä ja torjunnat. Ei auta lime hedelmäkään siinä vaiheessa nuorena. Osaavatko terapeutit auttaa jos aivokemiat ovat rakastumisen tilassa, jonkin eroon toisesta.
Itselläni onneksi on nyt kolmikymppisenä useita söpöjä ja seksikkäitä nuoria miehiä ympärillä, joilta saa sellaista hyväksyntää ja yhteyttä mitä en nuorena saanut. Siis koen olevani ihan onnekas kuitenkin lopulta; olisi katkeraa jos nuoruus olisi mennyt pakkomielteisiin ja sitten olisitkin jo yhtäkkiä epäviehättävä. Ja koska itselläni ei ole enää mitään rippeitäkään jäljellä tuosta pakkomielle-tyyppisestä hullaantuvasta ihastumistyylistä, niin voin vain nautiskella ja ottaa vastaan.
Hän jakaa elämänsä huonekasvien kanssa.