Suurin onnenpotku: kun muiden mielipiteet ei kiinnosta

Teininä ja nuorena oli usein vähän ulkopuolinen olo kun kaikki muut ryhmäytyivät (tai siltä näytti). En osannut mukautua. Ei vaan tuntunut löytyvän paikkaa. Mutta kas: Nyt nelikymppisenä koen olevani tosi onnellinen ja hyvinvoiva. Joitakin isompia valintoja on joutunut tekemään niin, että tietää useiden paheksuvan (esim avioero, tai pyrkiminen työelämän takaisin perusduuniin ylenemisen sijaan kun huomasin sen olevan hyvinvoinnille parempi). Se on onnistunut, kun ei liikaa kiinnosta. 

Someen ei kulu aikaa eikä pinnallisiin ihmissuhteisiin myöskään. Läheisten ihmisten tunteista olenkin sitten hyvin kiinnostunut, mutta tämä ei ole vaikeuttanut elämää vaan päinvastoin, ei ole poltettuja siltoja tai vihamiehiä syntynyt.

Iso kiitos vapaudentunteesta kuuluu mielestäni sille, että sain kasvaa ilman somea ja sen jatkuvaa arvioivaa katsetta. Näyttää murheelliselta, miten paljonnykyajan somekulttuuri painottaa muiden arviota elämästä ihmisen oman näkemyksen sijaan. Miten voitaisiin vaalia nuorissakin kykyä elää oman sisäisen äänen mukaan?