Lue keskustelun säännöt.
Oma lapsuustrauma - vaikeus käsitellä omia lapsitoiveita?
10.08.2024 |
Luulen kokeneeni melkoisia traumoja jo varhaisessa lapsuudessa. Nyt en kestä lapsien tarvitsevuutta ja vanhemmuuteen liittyvää lapsen menettämisen/sairastumisen pelkoa. Minulla ei ole lapsia ja kärsin tästä kamalasta ristiriidasta ja peloista, jotka vaikuttavat asiaan - palaan toistuvasti miettimään että haluaisinko lapsia ja olisiko minusta äidiksi, mutta en tiedä kestäisinkö. Onko täällä kukaan itse lapsuudessaan varhain traumatisoitunut saanut lapsia ja millaista se on ollut? Oletteko hakeneet ja saaneet apua tarvittaessa? Onko ollut ongelmia arjessa jaksamisessa vai suhteessa lapseen oman pään sisällä? Mietin sitäkin, onko minulla oikeaa halua saada lapsi ja olla äiti vai onko tämä mietintä jotain toistamispakkoa jolla yritän jotenkin jäsentää omia traumoja ja vaillejäämisiä...
Kommentit (5)
Kiitos vastauksesta. Minä en todellakaan tiedä haluanko lapsia, se on se yksi suuri ongelma. Jollain tapaa asia kuitenkin mietityttää eli ehkä voisin haluta, mutta kun pelottaa että omat traumat vain "laukeavat" päälle enkä pärjäisi ja jaksaisi. Tiedän ettei kukaan pysty mitään sanomaan minusta ja ennustamaan miten asiat menee, mutta mietin että onko muita jotka olisivat epäröineet ja kuinka asiat ovat menneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä. Mulla ei ole miestä, eikä varsinkaan niitä lapsia, kun en kestä juuri tuota tarvitsevuutta. Jouduin olla huoltaja omalle epävakaalle ja läheisriippuvaiselle äidille lapsesta asti. Nyt olen laittanut välit poikki, vihdoinkin uskalsin ja oma tilanne alkaa helpottaa, kun jää viimeinkin aikaa omaan tervehtymiseen ja niiden omien traumojen käsittelyyn.
En koe, että pystyisin olemaan hyvä äiti ja lisäksi ikä alkaa tulla vastaan. Jos olisin osannut irrottautua reippaammin mutsin sairaista kuvioista aiemmin ja aloittaa oman paranemisprosessin, niin ehkä perheen perustaminen olisi voinut olla mahdollista. Nyt en usko, että saan itseäni riittävän hyvään kuntoon niin nopeasti, että ehtisin vielä etsiä miehen ja raskautua.
Mulla on edelleen myös aivan hirveitä riittämättömyyden tunteita, vaikka kovasti olen tässä niitä yrittänyt käsitellä. Nuo kulminoituu potenssiin tuhat, jos olen vaikka vahtinut sisarusten lapsia. Mietin sanoinko väärin, pahoittiko lapsi mielensä, ehkä en jaksanut tarpeeksi leikkiä tai olla läsnä. Vatvon noita syyllisyyksiä päässäni päiväkausia näkemisen jälkeen. Lisäksi olen aivan poikki vaikka vuorokauden lastenvahtimisesta. En usko, että voimat riittäisi 24/7 lapsiarkeen.
Mulla on nykyään myös aivan valtavan suuri oman ajan tarve. Olisin vaan mieluusti yksin. Saisi palautua menneisyyden haavoista. En mä tiedä miten tähän mitään lapsia tekisi. Tämä elämä meni nyt näin. Ehkä seuraavassa sitten, jos sellaista tulee.
Terapia ja vertaistukiryhmät yms voivat auttaa laittamaan poikki ylisukupolvisten traumojen ketjun.
Olen samassa tilanteessa kuin sinä, en tiedä uskallanko kasvattaa ja hankkia lasta. Apua olen saanut esim traumapsykoterapiasta ja ACAsta (ACA ei kyllä sovi kaikille, mutta auttaa ymmärtämään trauman ylisukupolvisuutta, ottamaan etäisyyttä toksisiin vanhempiin, hoivaamaan omaa sisäistä lasta ja kasvamaan vastuulliseksi aikuiseksi)
Ilmeisesti haluaisit lapsia, kun tämä asia on mielessä? Jos sinulla ei ole pysyvää mt-lääkitystä (tai voit lopettaa sen raskauden ajaksi), niin voit hyvin perustaa perheen. Ei tarvitse olla mikään superihminen. Toki kannattaa jotain keskusteluapua hakea, että saat keskusteltua enemmän vanhemmuuden aikana kehittyvistä tunteista.
Minua on kaltoin kohdeltu koko lapsuus ja olen elämäni varrella useaan otteeseen (ml. lasten saamisen jälkeen) käynyt niin psykoterapiassa kuin sosiaaliohjaajalla hakemassa tukea omaan keskeneräisyyteen. Olen muuten ihan "normaali" korkeakoulutettu työelämässä oleva perheen äiti.