Lue keskustelun säännöt.
Mä olen ihan lopenuupunut tähän meidän perhe-elämään! Mä olen ihan valmis johonkin lataamoon.
03.02.2007 |
Me ollaan molemmat mieheni kanssa vaativissa, mutta hyvin erilaisissa hommissa. Minä aloitan työni kahdeksan maissa ja olen kotona yleensä neljään mennessä. Huolehdin aina lapsen hoitoon ja sieltä pois, teen ruuat, siivoan, pesen pyykin ja silitän. Mies lähtee töihin joka päivä kuuden jälkeen ja tulee takaisin viiden ja kahdeksan välillä.
Tätä on jauhettu jo kuukausi tolkulla, että miehen töissä pitäisi saada hommat siihen malliin, ettei hän joka päivä joutuisi olemaan ilta myöhään töissä. Joinain päivinä homma onnistuu, mutta pääasiassa ei.
Ei huvittais erollakaan uhkailla, mutta mä en enää jaksa tätä kodin pyörittämistä yksin. Jos erottais, olis mulla joskus pakosta vapaata. Vaikka en kyllä kaipaa omaa aikaa, vaan sitä, että joku jakaisi tätä arkea mun kanssa.
Mä olen niin pinnassa, että viikonloput menee yleensä riidellessä, kun mies on paikalla ja puran kaiken pahan olon häneen. Tänäänkin sain ihan megasuperraivarit.
Kommentit (51)
jos hän tekee ympäripyöreää päivää ja silti tienaa vielä huonommin kuin sinä??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No nyt ammattisi kuultuani ymmärrän vielä paremmin, miksi olet uupunut.
Joo: mies kuriin nyt. Sinä et voi tuossa duunissa tehdä lyhyempää työpäivää.
Minuakin ihmetyttää, miksi miehesi ei voi lyhentää päiväänsä? Jos hän ansaitsee enemmän kuin opettaja, vaikka tekee noin hurjia työpäiviä, niin pikkasenko kandeis jo miettiä alanvaihtoa...
Hänen työpaikallaan on sattunut ikäviä juttuja, joiden takia työjohdosta puuttuu työntekijöitä, joten miheni joutuu tekemään kolmen työjohtajan työt. Mulla ei vaan nyt tässä tilanteessa riitä yhtään sympatioita jonkun ison firman työvoimapulalle. Miheni on kiltti ja uuttera työntekijä, joka ei halua jättää ketään pulaan... mutta ei tajua, että pian saa hoitaa kotia itsekseen, kun minä olen jossain lataamossa.
ap
Hanki siivooja, osta sapuskat valmiina ja pidä miehesi kanssa tiukka palaveri, että systeemit muuttuu, kun työpaikan tilanne rauhoittuu.
Ja oikeesti, moni joutuu vielä sinua tiukemmmalle, joten yritä myös säilyttää suhteellisuudentaju!
Miehesi firman touhu ei kuulosta terveeltä. Ihmistä EI kuulu pistää koeaikana ja pilipalipalkalla tekemään kolmen töitä. Ylitöistä kuuluu maksaa.
Mutta joo, tuo siis selittää asian miehesi osalta.
Minä en osaa ehdottaa tuohon ratkaisua. Minusta miehesi uhraus on liikaa. En olisi itse suostunut kovin hevillä siihen, että mies vaihtaisi tuollaiseen työhön, mutta ette te kaiketi tienneet siinä vaiheessa, mitä työ vaatii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina ensi viikolla tilanne muuttuu.
Sille, joka käski turvautumaan suhteellisuudentajuun, voin sanoa, ettet varmasti itse ole koskaan ollut henkisesti loppu. Mä olen niin loppu ja väsynyt tähän kaikkeen paskaan, ettei ajatus siitä, että jollain menee vielä huonommin, helpota mua pätkääkään.
ap
oman työni lisäksi. Koko työpaikkani on läpimätä ja tulehtunut, lakkautusuhan alla ja työilmapiiri senmukainen. Kuopukseni on astmalapsi, viime viikko oltiin sairaalassa, nyt väännän täällä itse flunssaisena rästiin jääneitä töitä. Mies tulee viikon päästä.
Usko huviksesi, että sinun osasi kuulostaa minusta suorastaan taivaalliselta.
23
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis ihan oikeasti: osa duunipaikoista on hiostuslafkoja, joissa tuollaista ilmaisten ylitöiden teettämistä tapahtuu koko ajan. " Tämä on väliaikaista" -argumentteja ei paljon silloin kannata uskoa.
Mutta toinen seikka: eikö sinulla ole mitään tukiverkkoa? Sukulaisia tai kavereita? Voisiko ketään nyt hälyttää apuun? YYA-toimintaa naapurien kanssa?
Ei se ero mitään ratkaisisi. Lapsesi olisi luonasi kuitenkin kaikki arkipäivät eikä se vkl liene nytkään suurin ongelma. Tottahan ajatus vapaista viikonlopuista joka toinen viikko kuulostaa kivalta, mutta ei se nyt eron väärti silti ole, vaikka kiukuspäissään siltä tuntuukin.
Ilahduttaisiko tai piristäisikö sinua, jos joku vähättelee ongelmiasi ja sanoo niitä vähäisiksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaan yritin neuvoa miten ap pääsee eteenpäin.
Onko sinulla jotain rakentavaa sanottavaa? Vai osallistuitko vain moittiaksesi minua?
23
Ap:n ei sovi valittaa, kun toisilla on vielä huonommin, joopa joo! Empatiakyky tuolla oliko se 23, on vissiin tasan nolla. Joskus pienistä jutuista kasautuu iso kaaosmainen fiilis, jota toisten on hirveen vaikee ymmärtää.
Tsemppiä ap! Yritä jaksaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mitä kannattaisi tehdä. Missäs sinun konkreettiset oikeat neuvosi ovat?
Kuka tahansa tekoempaattinen osaa heittää noita latteita tsemppiä-toivotuksia (ne vaatii vain näpytysvaivan) ja nostaa oman profiilinsa oikein empatiakattoon niillä!
23
Yritit auttaa ap:tä eteenpäin, kertomalla, että muilla menee huonommin. Kyllä varmaan helpottikin. Nyt ap:n ei tarvitse enää murehtia, kun tietää, että maailmassa on ihmisiä, joilla on vielä huonommin asiat. Et muuten maininnut kehitysmaiden nälkäänäkeviä tai kodittomia. Juu, ap on ihan luuserimallin kansalainen, kun kehtaa uupua ja valittaa mitättömien asioiden takia. Onneksi löytyi av-mamma, joka laittoi ap:n kuriin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ruokaa laitetaan kerralla isompi satsi, josta sitten riittää useammalle päivälle. Tai syödään eineksiä. Kaiken ei tarvitse mennä " oppikirjamaisesti" , kun kerran ei muuten onnistu, niin sitten tingitään niistä asioista jotka ei oikeasti ole niin kauhean tärkeitä.
Mutta sanoit kuitenkin, ettei puhuminen auta koska aina ajaudutaan taas samaan tilanteeseen. Mutta mites tämä on mahdollista jos mies on vasta hetken tehty tuota rankkaa työvuoroa?? Missä oli ennen töissä?
Mies sanoo työssä, että hänen on nyt vietävä/haettava lapsi tarhasta, muuta vaihtoehtoa ei ole. Kyllä se siitä alkaa sujua.
että tiesin että jollakulla on oikeasti vakavasti sairas lapsi. Olin neljä päivää Lastenklinikalla ja näin äitejä, joiden lapset oli syöpäosastolla, jotka voivat jäädäkin sinne. Minun lapsellani on vain astma ja hän pääsi sieltä kotiin.
Se palautti minut maanpinnalle, koska tajusin, että silti minulla menee hyvin.
Luulen että pystyn ap:n uupuneisiin fiiliksiin assosioitumaan, mutta tiedän myös, että uupuneena oikeasti suhteellisuudentaju myös vinksahtaa. Sitä luulee että on niin maailman murjoma, ettei kukaan muu.
23, joka nyt jatkaa työntekoa
Olen uupumuksen takia kotona lääkityksen kanssa ja kärrään joka aamu lapseni tarhaan, jotta saan itse maata kotona ja tuijottaa kattoon. Kun mielenterveys järkkyy, on se kaikista kaameinta, mitä tiedän. Olen itsekin joskus ihmetellyt turhan valittajia, mutta jokaisella ihmisellä on se katkeamispiste, jota ei olisi syytä ylittää.
Onneksi olen itse nyt paremmassa kunnossa ja suunnittelen jo töihin paluuta. Sinnekin menon kynnys alkaa olla jo aika korkealla.
Ehkä ohjeeni ap:lle olisi, että hae apua ajoissa ja ravistele se miehesi oikeesti hereille!
Että hankkii ulkopuolista apua tilapäiseen lyhytkestoiseen hätään (siivoukseen ja ruoanlaittoon, koska ne on helpoin ulkoistaa) ja että panee miehensä kova kovaa vastaan heti, kun miehen työpaikka on vakinaistunut.
23
Olen erityisluokanopettaja ja työpäivät ovat suorastaan helvetillisen rankkoja. Pidän työstäni ja oppilaista, mutta tämä vuosi on ollut erityisen rankka. Avustajaresurssia on vähennetty, kiinnipitotilanteita on lähes joka tunti, yhteydenpito sosiaaliviranomaisiin, lastenkotiin, lääkäreihin, fysioterapeutteihi ym. vie aivan älyttömästi aikaa. Tämä tolkuton työsarka on se, missä mättää, mutta minkäs teet. Ei niitä hommia voi jättää tekemättäkään.
Se, että mies on kotona viikonloppuisin, ei vielä paljoa helpota, jos ei oikeasti jaa sitä arkea. Minä herään lapsen kanssa aikaisin viikonloppuina, kun mies vetää hirsiä ja toipuu raskaasta työviikosta. Asiasta on keskusteltu tuhat ja yksi kertaa, mutta aina vähitellen ajaudutaan samaan tilanteeseen uudelleen.
Koen, että minä olen meistä se, joka tuo leivän pöytään, koska tienaan enemmän kuin mieheni, käyn kaupassa, huolehdin laskuista ym. Tiedän, että aikanaan helpottaa, mutta tässä tilanteessa se ei nyt auta yhtään.
ap