Puolison valikoiva tuki, olen ihan loppu

Puoliso on omasta mielestään positiviinen ihminen, kun on joku kriisi tai vastoinkäyminen, hän ei oikein osaa olla tukena tai olla myötätuntoinen vaan "tuki" on sitä että hän sanoo että tilanne menee ohi ja/tai asiat järjestyy. Ja usein järjestyykin, koska minä otan vastuun asioiden selvittämisestä ja hoitamisesta. Pakkohan se on, kun toinen ei niin tee. Mutta on ollut vuosia, jolloin olen ollut aivan lopussa ja tavallaan tosi yksin isojen lapsia koskevien vaikeuksien kanssa. Vuosien myötä olen tämän yrittänyt hyväksyä, kun muuten meillä menee hyvin, olen ajatellut että tämä on luonteenpiirre, jolle hän ei mitään voi.

Nyt kuitenkin hänen lapsuudenperheensä jäsenellä on iso kriisi ja sen sijaan, että hän vain toteaisi että se menee ohi tai vastaavaa, jota olen itse kuunnellut kun asia on koskenut meidän kotia tai lapsia tai vakavaa sairautta, niin yhtäkkiä puoliso onkin konkreettisesti auttamassa, selvittämässä asioita, kantamassa vastuuta, joka ei hänelle edes kuulu. En tietenkään valita tästä puolisolle, nuo ihmiset ovat mullekin tärkeitä ja apu tulee oikeasti tarpeeseen, mutta huomaan, että kuolen vähän sisältä tajutessani, että edes omien lasten vuoksi ei ole valmis näkemään samaa vaivaa ja olemaan tukena ja mukana mutta muiden kohdalla sittenkin pystyy myötätuntoon ja ihan todelliseen auttamiseen.

Jos otan asian puheeksi, olen inhottava ihminen, toisia on kohdannut tosi vaikea elämäntilanne ja mä alkaisin jauhaa itsestäni ja menneistä asioista. Toisaalta koen koko ajan etääntyväni puolisostani, koska vedän nyt jonkunlaista roolia, en sano miten pahalta tuntuu vaikka tuntuu tosi pahalta tajuta että kyse ei olekaan jostain, mikä olisi hänen piirteensä vaan hän osaakin olla toisenlainenkin. Ja kyllä, olen kyseenalaistanut senkin, mitkä ovat hänen tunteensa minua tai lapsiaan kohtaan, mutta vaikka minä olisin jotenkin toisarvoinen, niin sitä en käsitä miten voi omia lapsiaan kohdella huonommin kuin vaikkapa veljeään.