Miten joku voi surra jotain keskenmenoa?

syntynyttä sisartani, vaikken ole häntä koskaan edes tavannut.

Solumöykystä tuskin voinee puhua.

Jotenkin olen aina ajatellut järjellä, että ennen rv12 tapahtuvia keskenmenoja on tavallaan turha surra, sillä sehän on vain luonnon oma tapa karsia pois elinkelvottomat yksilöt.

että on turha surra ylipäätään kenenkään kuolemaa, esim jos mies kuolee sydänkohtaukseen, niin luontahan vain karsii siinä pois elinkelvottaman, sydänviallinen yksilön. Mitäs sitä suremaan!!! Taidankin lohduttaa näillä sanoilla seuraavan kerran omaisia hautajaisissa.

ei voi millään tietää, miltä se tuntuu. Eikä voi ymmärtää, miksi se surettaa. Kolmen keskenmenon kokeneena voin sanoa, että ne ovat kamalinta mitä olen koskaan kokenut. Ja on vähintäänkin törkeää alkaa vähätellä sikiötä pelkäksi solumöykyksi; se on paljon enemmän.

samana päivänä rakas mies, 2 lastaan ja isänsä. Ja siitäkin pääsee yli vaikkei koskaan unohda.

ei voi millään tietää, miltä se tuntuu. Eikä voi ymmärtää, miksi se surettaa. Kolmen keskenmenon kokeneena voin sanoa, että ne ovat kamalinta mitä olen koskaan kokenut. Ja on vähintäänkin törkeää alkaa vähätellä sikiötä pelkäksi solumöykyksi; se on paljon enemmän.

En ole onneksi tuollaista onnettomuutta kokenut. Mutta silti on törkeää vähätellä km:n saaneen tunteita kuten juuri teit. Tietenkin sun kokemasi kauheudet ovat pahinta, mitä voin kuvitella mutta älä tule silti sanomaan, etten ole ikäviä asioita kokenut. Voimia sulle!

samana päivänä rakas mies, 2 lastaan ja isänsä. Ja siitäkin pääsee yli vaikkei koskaan unohda.

Meillä on vaikeuksia saada ylipäätään raskautta alkamaan. Jos nyt tulisin raskaaksi, ehtisin kolmannelle kuulle ja sitten kokisin keskenmenon, olisin varmasti jonkin aikaa todella rikki. Surisin varmasti yhtä aikaa ajatuksissani olleen lapsen menettämistä ja pelkoani siitä, että jään kokonaan lapsettomaksi.



Luulen, että suhtautuminen olisi erilainen, jos tietäisin tulevani helposti raskaaksi, minulla olisi jo useampi lapsi tms. Varmasti surisin silti. Ehken yhtä musertavalla tavalla, mutta kuitenkin.



Enkä tietenkään väitä voivani tietää, kun en ole keskenmenoa kokenut, enkä raskauttakaan.

En ole onneksi tuollaista onnettomuutta kokenut. Mutta silti on törkeää vähätellä km:n saaneen tunteita kuten juuri teit. Tietenkin sun kokemasi kauheudet ovat pahinta, mitä voin kuvitella mutta älä tule silti sanomaan, etten ole ikäviä asioita kokenut. Voimia sulle!

samana päivänä rakas mies, 2 lastaan ja isänsä. Ja siitäkin pääsee yli vaikkei koskaan unohda.

Ei voi asettua millään eikä missään toisen asemaan.



Meille syntyi rv 21 pienenpieni poikavauva, jota hetken saimme sylissämme pitää ja jäähyväiset heittää. Keskenmenonahan sitä vielä lääketieteellisesti pidettiin. Häntä olimme odottaneet syntyväksi tähän maailmaan hoitojen kautta liki kuusi vuotta. Surimme itsemme takia ja myös sen vuoksi, ettei lapsemme saanut tätä maailmaa kokea ja meitä rakastavina vanhempina pitää.



Minä nostan hattua niille, jotka eivät tunne surua keskenmenon johdosta. Olisi meidänkin ollut niin helpompi. En todellakaan olisi halunnut surra, kun olisin voinut vain olla surematta.



Uutta raskauttakaan emme ole saaneet alulle ja kaksi vuotta on tapahtuneesta, joten ei aina mene niinkään, että uutta putkeen.



Tekopyhyys sikseen näissä asioissa ja suvaitsevaisuutta joka suuntaan. Tunteilleen kun ei kukaan voi mitään.



Minäkin voisin tuomita, että kuinka kukaan voi kysyä tuollaista lähimmäiseltä tai ihmetellä yleensäkkään surunaihetta?!

Eikös me kaikki olla vain solumöykkyjä?

Järkytys ja pettymys oli melkoinen kun raskausoireet kuitenkin olivat olleet koko ajan (väsymys, pahoinvointi ym) vaikka raskaus oli keskeytynyt oikeasti jo viikolla 6. Tuntui aika kamalalta ajatella, että n. 5 viikkoa olin kantanut kuollutta alkiota sisälläni ja luullut olevani raskaana. Ja niin olimme suunnitelleet, että heti np-ultran jälkeen kerromme kaikille odotuksesta jne.



Aina ei elämä mene siten kun suunnittelee. Minua suretti se, että menetin unelmani ja se, että olin jo alkanut ajatella perheemme pian kasvavan, poikani saavan pikkusisaruksen jne. Myös lääkkeellinen keskeytys kipuineen kaikkineen oli aika järkyttävä kokemus.



Että kyllä siinä mielestäni on aihetta suruun.

Eihän se ole vielä edes lapsi ja ei sitä edes tunne, miten sellaista voi surra, ihan tuntematonta oliota?

Selittäkää mulle, minusta hiukkasen tekopyhää meininkiä!

Olen pahoillani, jos sinusta on tekopyhää. (Aika erikoinen sanavalinta, muuten.) Kannoin lasta kuitenkin melkein 17 viikkoa, synnytin hänet kuolleena ja näin hänet. Ihan vauva, mutta vain todella pieni. Sormet, kynnet, korvat, kaikki.

Olin jo ajatellut, että meille tulee uusi perheenjäsen. Tietenkää en häntä voinut tuntea. Hä? Vaikka vauva syntyisi täysiaikaisenakin, ei häntä heti voi tuntea. Mutta silti häntä voi heti rakastaa ja on voinut rakastaa heti siitä asti, kun on olemassaolostaan tiennyt.

Tämä aloitus taisi olla provo, mutta pakko selittää...

mikä siinä suremisessa on tekopyhää?

mikä siinä suremisessa on tekopyhää?



Siis itsehän tässä tunnut määrittävän tekopyhyyden rajat?



Äly hoi älä jätä!!

Itkin tapahtunutta pari päivää ja sitten pääsin ajatukseen, että kantamani vauva oli kuitenkin vasta solumöykky, joka ei ehtinyt kehittyä kovin pitkälle. Mutta siltipä vain aina muistan, miten näin tuon solumöykyn ultrassa ja miten se jo liikkui ja näytti vauvalta, vaikka raajat eivät edes vielä olleet kehittyneet. Sen jälkeen kehitys oli sitten pysähtynyt.



Nyt en tunne surua, vaan pelkoa, että sama toistuu, kun alan lähestyä raskaudessa viikkoja, jolloin edellinen todettiin keskeytyneeksi.



Tuosta tuntemisesta. Katson usein esikoistani ja mietin, että hän on aivan eri henkilö, kun se pieni vauva, jonka aikanani synnytin. Ihminen muuttuu ja kehittyy koko elämänsä, alussa tietenkin nopeammin kuin aikuisea. Jos joku on tavannut minut 15 vuotta sitten, ei hän enää tapaisi tänään samaa henkilöä, kun joka silloin olin. Mutta haloo, jos kuulen ihmisen, jota en ole tavannut vuosiin kuolleen, en silti ajattele, että mitäpä tuosta, enhän edes tuntenut häntä sellaisena kun hän juuri nyt kuollessaan oli...