Miten joku voi surra jotain keskenmenoa?

Viikossakin ehtii kiintymään siihen ja se tempaistaan pois. VArsinkin jos olet jo kauan haaveillut lapsesta ja annetaan turha toivo.

ja samalla pelkoa saako koskaan lasta.

Mulla on ollut kaksi keskenmenoa eikä ne liikuttaneet mua oikeastaan millään tavalla. Sellaista sattuu. Uutta putkeen vaan.

Eikö se muka ole jo hedelmöittynyt sikiö joka tulee pois, siis ihmisen alku. Saa surra jos haluaa. Mä suren vaikka naapurin auton hajoamista jos haluan eikä se kuulu sulle pätkääkään.

oikeastaan ihminen suree aina itseään, kun suree jonkun kuolemaa.

oikeastaan ihminen suree aina itseään, kun suree jonkun kuolemaa.

Jonkun vanhan ja sairaan kohdalla kyllä mutta miten lapsen tai nuoren?

että surin ja jollain tasolla suren vieläkin kuusi vuotta sitten sattunutta keskenmenoa VAIKKA



a) meillä on ihana 4-vuotias lapsi ja

b) mulle on tehty 15-vuotiaana abortti



Av:n moraalisääntöjen mukaanhan mä en ois saanu edes haluta lapsia, koska oon kamala lapsenmurhaaja ja teinih**ra ja muutenkin aika epäilyttävä ihminen. Ja selvennykseksi: abortti silloin oli mun nuoruuden fiksuin päätös, jota en ole katunut sekuntiakaan.

Ihminen suree, jos suree, on siinä järkeä tai ei.

Ajattelun avulla voi päästä tasapainoon tunteidensa kanssa.

Ehdin kuitenkin olla raskaana raskaustestin jälkeen yli kaksi kuukautta, kasvattaa vähän vatsaa (viides raskaus näkyi melkein heti), iloita tulevasta lapsesta ja joillekin sukulaisillekin jo kerrottiin. Ehdin jo suunnitella tulevan vuoden työkuviot ja lasten hoitoasiat, ostaa äitiysvaatteita, käydä neuvolassa, kiintyä tulevaan lapseen...



Ja sitten emme lasta saaneetkaan. Kyllä se oli kova paikka.

Hänhän olisi sinulle vielä aivan vieras ja outo olio.

Itse en ole kokenut keskenmenoa, mutta en tiedä, miten olisin selvinnyt, jos sellainen olisi tullut vastaan. Asiaa ei varmastikaan voi ymmärtää, jos tulee helposti raskaaksi.

toki hiukan kärjistin, mutta niin se on. Eniten siinä ihminen suree menetystään. Sen lisäksi tietysti voi sääliä jälkeenjääviä omaisia ja nuorena päättynyttä elämää/rankkaa sairautta tms.

oikeastaan ihminen suree aina itseään, kun suree jonkun kuolemaa.

Jonkun vanhan ja sairaan kohdalla kyllä mutta miten lapsen tai nuoren?

Meille se oli kuitenkin toive, pitkäaikainen haave ja ihan oikea olio jo, kun oli sydänäänet kuultu ym. km sattui rv13.

Ihmiset yrittävät omituisesti huijata itseään ja kuvittelevat sikiön solumöykyksi, joka yhtäkkiä syntymän jälkeen muuttuu suloiseksi vauvaksi. Se on yhtä suloinen vauva jo kohdussa. Ihan selvästi pienikokoinen vauva jo varhaisilta raskausviikoilta.

sillä en ole onneksi joutunut koskaan kokemaan keskemenoa.

Ainoastaan kumpaakin lastamme on yritetty ja tehty viiden vuoden ajan, joten odotukset ovat olleet aina kovat.



Mutta asiaan.

Kummallakin kerralla kun viehdoin ja viimein tulin raskaaksi, niin en edes antanut itselleni lupaa iloita raskaudesta, ennen kuin menimme np-ultraan (eli rv12 tienoilla), sillä tiesin kuinka suuri keskenmenon riski sitä ennen on. Tavallaan suojelin sillä tavoin itseäni pettymykseltä; jos menisi kesken, niin suru ei ehkä olisi niin suuri, kun asennoituu jo valmiiksi että on todella normaalia, että alkuraskaudessa voi sikiön kehitys päättyä lukemattomsita syistä.

Vasta np-ultrien jälkeen aloin "odottamaan".



Jotenkin olen aina ajatellut järjellä, että ennen rv12 tapahtuvia keskenmenoja on tavallaan turha surra, sillä sehän on vain luonnon oma tapa karsia pois elinkelvottomat yksilöt.

Mutta jos keskenmeno tapahtuisi vaikkapa rv18 (vain esimerkki), niin kyllä siinä varmasti suree lapsensa menettämistä. :(

surevat vielä kummallisempiakin asioita;)

Siis mielenkiintoinen ajatus että ei surisi keskenmenoa. Varmaan jos ei siinä tilanteessa mitään tunne, niin on aika kylmä ihminen tai sitten ei uskalla myöntää itselleen surua - niin no tai ei siis sureta tai liikuta. Minulla on eläviä lapsia, mutta niiden välissä monta keskenmenoa ja yksi kaksosen toisen puoliskon menetys. Täytyy myöntää että kaikkia olen surrut. Lisäksi ei ole kivaa käydä sitä rumbaa läpi jonka terveydenhuoltomme vaatii. Ennen kuin keskenmenoja noteerataan, joutuu niitä läpikäymään kolme. Kolmen keskenmenon jälkeen pääsee vasta tutkimuksiin. Aika kylmähermoinen tyyppi saisin olla tällaisten kokemusten jälkeen jos totean vaan että "solumöykky". Lisäksi keskenmenosta jää kummittelemaan mieleen pelko mitä tapahtuu seuraavassa raskaudessa. Käytännössä voi olla sellainen tilanne että seuraavassa raskaudessa roikkuu ultran ovenkahvassa kiinni koko raskauden ajan.

Meille se oli kuitenkin toive, pitkäaikainen haave ja ihan oikea olio jo, kun oli sydänäänet kuultu ym. km sattui rv13.

Kahdessa kuukaudessa ehtii kuitenkin jo haaveilemaan ja rakentelemaan mielessään uudenlaista, perhekeskeistä ja vauvanhuuruista tulevaisuutta - minä ainakin.

En hankkinut tietenkään vielä mitään, tai kailottanut asiasta koko naapurustolle, mutta olimme kyllä miehen kanssa asiasta niin innoissamme, että koko ajan uudesta tulokkaasta puhuttiin. Ultrassa kaikki näytti hyvältä, sydänäänet olivat vahvat, jne.

Toki tiesimme riskit, mutta jotenkin on vaikea uskoa, että se epäonni sattuisi omalle kohdalle. Eikä se ollenkaan "lohduttanut", että keskenmeno on luonnon tapa karsia epäkelvot yksilöt - miksi sen sitten piti sattua juuri meille!?

En minä kyllä sitä "lasta" varsinaisesti surrut, enemmänkin sitä että raskaus keskeytyi ja vauvaa ei tullutkaan. Sitä oli jo mielessään ehtinyt ajatella kuinka se syntyy ja minkälaista elämä vauvan kanssa on ja sitten se yhtäkkiä tempaistaan pois.

Pari vuotta sitten tulin yllättäen raskaaksi. Raskaus tuli todella huonoon hetkeen, mutta keskeytystä en silti halunnut. Raskausviikolla 10 neuvolassa sydänääniä ei kuulunut ja vuotoakin oli ollut jo pari päivää. Neuvolassa käskettiin vaan odottelemaan niskaturvotusultraa. Kotiin päästyäni vaan itkin ja tilasin heti ajan yksityiselle ultraan, jossa todettiin normaalit sydänäänet ja terve vauva. Vaikka vauva ei alunpitäen ollut toivottu siihen hetkeen ja minulla oli alkuun vaikeuksia hyväksyä raskautta, pelko menetyksestä oli todella suuri. Eli ymmärrän siis todella hyvin, miten joku voi surra keskenmenoa.