Pitikö teidän lapsena olla "kunniaksi" vanhemmillenne? Siis

Ei pitänyt.

Piti.

Ei, mutta minua kyllä soimattiin että olen häpäissyt koko suvun ja mieti mitä kaikki nyt ajattelevat ja puhuvat. Varmaan vanhempia kismittää etten ilman mitään kannustusta ja tukea voittanut mitään kilpailuja tms. 

Vierailija kirjoitti:

Piti.

Esimerkkejä?

No piti. Omana itsenäni en ollut arvokas ihminen, vaan minun piti olla kaikessa paras, jotta voi olla ylpeä. Mitään inhimillistä minussa ei saanut olla, ei saanut itkeä tms. Taaperolta vaadittiin aikuisen ihmisen mieli ja psyyke.

Hyvin sellaista raakaa ja armotonta oli se ilmapiiri.

Oman lapsen mielipaha ei ollut yhtään mitään sen rinnalla, että mitähän ne ihmiset, ne ihmiset ajattelee. Ne muut ihmiset oli tärkeitä, oma lapsi oli vain väline. Ja myös ilmeisesti "riesa" vääränlainen, häpeäksi ja aina riittämätön.

Ei varsinaisesti, mutta piti välttää tuottamasta heille häpeää eli välttää perseilyä.

Ei ollut tollasta pazkaa.

54v.

Piti. Oli itsestään selvää, että pitää mennä lukioon. Katsottiin kuin hullua, kun olisin mennyt amikseen ja käynyt siinä lukion rinnalla. Se olisi ollut kauheaa. Lisäksi olisin päässyt lukion jälkeen opiskelemaan sellaiseen, no ei ehkä niin hienoon ammattiin yli 20v sitten, joten ei tullut kuuloonkaan. No nykyään sen alan ihmiset tienaa 4000-6000e/kk . Olisinpa ollut rohkeampi ja pitänyt pääni, enkä mennyt sen mukaan, joka oli ulkopuolisen ihmisen silmin hienoa. 

Vierailija kirjoitti:

No piti. Omana itsenäni en ollut arvokas ihminen, vaan minun piti olla kaikessa paras, jotta voi olla ylpeä. Mitään inhimillistä minussa ei saanut olla, ei saanut itkeä tms. Taaperolta vaadittiin aikuisen ihmisen mieli ja psyyke.

Hyvin sellaista raakaa ja armotonta oli se ilmapiiri.

Oman lapsen mielipaha ei ollut yhtään mitään sen rinnalla, että mitähän ne ihmiset, ne ihmiset ajattelee. Ne muut ihmiset oli tärkeitä, oma lapsi oli vain väline. Ja myös ilmeisesti "riesa" vääränlainen, häpeäksi ja aina riittämätön.

Meilläkin piti olla kaikessa paras, muttei sekään riittänyt, että vanhemmat olisivat olleet tyytyväisiä, tosin haukkumisen sijaan täydellisyydestä tuli pilkkaa ja menestyksen vähättelyä, joka oli kuitenkin pienempi paha.

Suvun edessä vaadittiin naama perusilmeellä kiltisti istumaan paikoillaan kuuntelemassa vanhempia pilkkaamassa ominaisuuksiani ja tekijani, aina kyläilyn jälkeen sain vanhemmilta kuulla, kuinka taas sai minua hävetä.

Olin kiltti ja kaunis, liikunnallinen kympin tyttö, joka seurauksena "hyvästä kotikasvatuksesta" kehitti syömishäiriön itselleen.

Vierailija kirjoitti:

No piti. Omana itsenäni en ollut arvokas ihminen, vaan minun piti olla kaikessa paras, jotta voi olla ylpeä. Mitään inhimillistä minussa ei saanut olla, ei saanut itkeä tms. Taaperolta vaadittiin aikuisen ihmisen mieli ja psyyke.

Hyvin sellaista raakaa ja armotonta oli se ilmapiiri.

Oman lapsen mielipaha ei ollut yhtään mitään sen rinnalla, että mitähän ne ihmiset, ne ihmiset ajattelee. Ne muut ihmiset oli tärkeitä, oma lapsi oli vain väline. Ja myös ilmeisesti "riesa" vääränlainen, häpeäksi ja aina riittämätön.

Puhut kuin suullani. Mitään ei saanut opetella, mutta kaikki piti osata. Ikinä ei saanut olla väsynyt, turhautunut tai yhtään mitään vanhemmistani negatiivista. Piti olla sopivasti iloinen, sosiaalinen ja kaikkea, mitä tilanne milloinkin vaati. Piti istua paikallaan vaikka viisi tuntia pissahädässä ja nälässä, jos käskettiin.

Joka ikinen päivä tehtiin selväksi, että olen rasite, elättämiseni maksaa, olen häpeäksi vanhemmilleni ja minusta ei tule mitään. Koskaan ei halattu, lohdutettu tai kuunneltu. Itku oli kielletty ja jos vaikka kaaduin, kysyttiin "onko nyt hyvä mieli? Oliko viisasta?".

Ulkonäköä saatiin arvostella ja varsinkin murroiässä tehtiin selväksi, miten ällöttävää murrosikä on ja miten rumalta näytän. Kuulin, miten olisi viisasta pysyä kotona ja säästää miehet siltä, etteivät vaan joudu kanssani tekemisiin.

Nyt aikuisena katsoessani valokuvia lapsuudestani ja nuoruudestani, näen ylikiltin kauniin tytön. On raivostuttavaa, että sisin tuhottiin jo nuorena.

Ei meillä ole tuollaista ollut. Kunhan emme ole häpeäksi tekemällä pahuuksia tai typeryyksiä, niin se riittää.

Ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin tuollainen. Myslimeillä kuuluu 

Olen 70-luvun kasvatti ja minua on mollattu loputtomiin kotona. Olen saanut kuullut satoja kertoja vanhemmiltani että häpeävät silmät päästään minun takiani. Mitään positiivista ei koskaan heidän suustaan tullut. Usein häpeän aihe oli pelkkä vastaanhangoittelu, huonot koenumerot, vaatteeni joista yritin itse päättää, meikkaustapa, ystäväni yms. Yleensäkin se, jos en halunnut tehdä heidän määräystensä mukaan tuotti heille suurta häpeää.

Viimeisen kerran äitini kertoi häpeävänsä minua kun en nelikymppisenä enää suostunut lähtemään hänen veljensä juhliin. Veli oli vaimonsa jättämä huor_pukki joka oli yrittänyt ihan kaikkia naisia, jopa omia sukulaisiaan.

Mua teki pahaa katsoa vierestä yläasteen luokkakaveria, jota verrattiin aina veljeensä, joka ilmeisesti oli kaikkea sitä, mitä kaverini ei ollut. Eihän hänestä mitään ehjää, tasapainoista ja tervettä aikuista kasvanut..