Haaveileeko miehesi paluusta kotimaahansa ja voisitko SINÄ muuttaa sinne asumaan?
Olin tuossa taannoin mieheni ja vauvamme kanssa 5vkon pituisella ensivisiitillä mieheni kotimaassa Marokossa, Agadirissa. Mieheni oli jo ennen matkaa väläytellyt ajatusta muuttaa joskus takaisin Marokkoon, tietysti minun ja lapsemme kanssa ja tutustuinkin maahan vähän sillä silmällä jospa joskus asuisinkin siellä.
Ensimmäinen viikko oli lopuillaan kun kulttuurishokki iski päälle aika tavalla. Kyyneleet silmissä kerroin miehelleni etten ikinä voisi kuvitellakkaan tulevani asumaan Marokkoon, josta mies tietenkin pettyi pahasti.
Tultuamme takaisin Suomeen emme keskustelleet asiasta vasta kuin eilen illalla kun mieheni otti jälleen puheeksi sen. Hän ilmoitti haluavansa muuttaa takaisin Marokkoon 7 vuoden kuluessa. Kyselin häneltä mm. lapsemme koulutuksesta, onko meillä varaa laittaa hänet kansainväliseen kouluun jne. Hän vastasi minulle että miksei lapsemme voisi mennä ihan tavalliseen marokkolaiseen kouluun. Jotenkin kaikki alkoi puistattaa. Kysymyksiä olisi paljon. Minkälainen on esim. marokkolainen koulu? Tai koulutuksen taso yleensäkin siellä? Tunteeko kukaan ketään joka asuu miehensä/perheensä kanssa Agadirissa keneltä voisin vaikka sähköpostitse kysellä asumisesta ja elämisestä siellä? Ja sitten te Suomessa asuvat puolisot, haaveilevatko teidän miehenne koskaan muuttavansa takaisin kotimaahansa ja miten suhtaudutte siihen?
Kommentit (21)
Tunnistan tuon ilmiön itsestäni. Asuimme ennen mieheni kotimaassa ja nytkin vielä ulkomailla. Aina Suomessa käytyäni oli yhtä tuskaa mennä takaisin sinne miehen kotimaahan ja puhuin joka loman jälkeen Suomeen muutosta. Varsinkin lasten syntymän jälkeen olin todella ahdistunut aina kun piti palata sinne, vaikka sielläkin asiat oli meillä periaatteessa ihan hyvin. Sitten arki aina taas alkoi ja se muuttoasia unohtui. Nytkin juuri poden kovaa ikävää Suomeen, olen potenut jo pitkään, mutta se todellinen muutto on kyllä niin iso asia että ei se ihan " tuosta vaan" käy.
Miehesi siis potee (toivottavasti) ohimenevää, kotimaan loman jälkeisiin tunnelmiin kuuluvaa muuttohalukkuutta joka taas lievenee ja laimenee kun kotimaan vierailusta vähän kuluu enemmän aikaa. Älä ota muuttoasiaa itse puheeksi ja jos miehesi siitä puhuu niin yritä vaan ymmärtää että hän ikävöi sukuaan ja maataan, mutta älä myöskään lähde kiivaasti vastustamaan muuttopuheita. " seuraavat 7 vuotta" on pitkä aika ja miehesi mieli ehtii muuttua sinä aikana vielä monta kertaa.
Heippa!
Löysin sinun ketjun kyseisestä aiheesta. Minun mieheni on myös kotoisin Marokosta, Agadirista. Olen viettänyt siellä paljon aikaa jo silloin kun tutusuimme mieheni kanssa. Pisimpään olen ollut siellä 4 vkon- 2 kk:n mittaisia yhtäjaksoisia aikoja. Olemme asuneet aina vuokratussa asunnossa paikallisten parissa tai pieniä aikoja mieheni perheen luona. Itse olen kokenut mukavampana aina asua omassa asunnossa koska mieheni kodissa asuu paljon ihmisiä ja koen tarvitsevani joskus omaa rauhaa. Vaikkakin ovat kovin mukavia ihmisiä.
Olemme myös matkustaneet melko paljon pitkin Marokkoa ja tämä on antanut minulle mahdollisuuden nähdä muutakin Marokkoa kuin etelä osaa. Pohjois-Marokolla ja etelä-Marokolla on joskus suuriakin eroja niin maantieteellisesti kuin kulttuurisestikin. Etelä-marokossa etenkin Agadirin seudullahan on suurin osa berbereitä joka tuo oman sävynsä kulttuuriin ja perheen tapoihin.
Itse pidän kovasti Marokosta ja voisin hyvin kuvitella asuvani jonakin päivänä siellä. Se edllyttää tosin että taloudellinen tilanne meidän perhellä pitäisi olla taattu, eli miehellä hyvä työpaikka josta saa hieman keskiverto parempaa palkkaa. Olisihan se kiva tehdä itsekin töitä. Mutta se olisi kohdallani melko rajoitettua koska en hallitse ranskan kieltä. Mutta joskus koen kovaakin ikävää Marokkoon nyt etenkin kuin meille on vauva tulossa enkä ole päässyt matkustamaan sinne.
Toki ei elämä siellä ole suomalaiselle naiselle mitään helppoa mutta kun osaa ottaa paikallisen elämän tyylin tietyllä asenteella ja omaa hieman itsesuojeluvaistoa. Eli joskus Marokossa on heitettävä sivuun suomalaisen naisen " minä itse " asenne ja annettava miehen hoitaa tiettyjä asioita. Uskottava oman miehen harkintakykyyn mikä on turvallista ja mikä ei. Joskus on parempi uskoa miestäni ja välttää esimerkiksi tietyillä alueilla liikkumista yksin tai pimeän aikaan. Jos tällaiset asiat eivät kolauta itsetuntoasi niin uskon että ajan mittaan kun tutustut maahan ja ihmisiin paremmin niin voit löytää ajatuksen että " miksi ei? " .
Kirjoittelen mielelläni kyllä kanssasi privaatistikin jos haluat. Laita meili osoitteesi niin vaihdetaan ajatuksia.
Mä olen alusta asti tiennyt, että mieheni haaveissa on palata joskus kotimaahansa. Tällä hetkellä on puhe, että ehkä about 10-15 vuoden kuluttua. Alkuvaiheessa ajatus ahdisti mua, mutta sittemmin olen ajatellut, ettei sitä koskaan tiedä, mitä elämä tuo eteen. Ehkä paluu on mahdollinen, ehkä ei. Ja yhtä paljon kuin mä omaa kotimaatani rakastan, mies rakastaa omaansa, joten en voi kieltää haaveilemasta. Sukukin on siellä. Varmaan päästään jonkinlaiseen kompromissiin, kun se aika koittaa.
Voisin asua mieheni kotimaassa lyhyempiä aikoja, mutta en ehkä pysyvästi. Ainakaan tällä hetkellä elämä sosialistisessa maassa ei houkuttele. Kärsin siitä yhteiskunnan epäreiluudesta ja kaksinaismoraalista; elintasokuilu on huikea. Toisaalta, matkat ovat avartaneet katsomaan meikäläistäkin systeemiä uusin silmin ja näkemään epäkohtia.
Toinen iso juttu mun kannalta on asemani naisena ja vaimona. Millaista työtä pystyisin tekemään? Kestäisikö mieheni ja hänen perheenjäsentensä itsetunto sen, että mua väistämättä arvosteltaisiin, kun en taipuisi ihan perinteiseen muottiin? Kestäisinkö itse olla koko ajan ikään kuin tarkkailun alla?
hän sanoo että ensinnäkin minulle ne elämänolot siellä ois liian rankkoja ja totta onkin että en ikinä vois kuvitella eläväni vakituisesti siellä mistä mieheni on. Vaikka tykkäänkin ihmisistä siellä todella paljon.
Mutta meidän tilanne on varmasti aivan eri kuin teillä joiden miehet ovat pohjois-Afrikasta tai muualta maista joissa on vakaammat olot.
Mies sanoo myös ettei halua aloittaa toista kertaa missään toisessa maassa alusta kaikkea, ei edes siinä maassa missä hän on syntynyt ja kasvanut. Hän haluaa elää turvallisessa ympäristössä, jossa on terveydenhoito sun muu on turvattua eikä tarvitse pelätä levottomuuksia tms.
Hän ei halua muuttaa edes eurooppaan ( minä voisin ehkä harkita sitäkin vaihoehtoa vielä) ja vaikka Suomessa on maahanmuuttajan tie kivikkoinen ja ihmiset ennakkoluuloisia niin hän sanoo joka maassa on typeryksiä, eikä niistä kannata välittää, suurin osa suomalaisista on ihan mukavaa sakkia. Hän uskoo siihen että kun itse tekee parhaansa niin asiat hoituu, kaikkia ei voikkaan eikä tarvitsekkaan miellyttää.
Pääasia että itse hoitaa asiat kunnolla.
Alussa hänellä oli kova koti-ikävä ja ymmärrän itsekkin muualla asuneena (vaikka minua ei maailmalla ikävä pahemmin vaivannut) että se voi ottaa todella koville. Mutta nyt se ikäväkin alkaa pikkuhiljaa hellittään eikä hän ole enään itkeskellyt soitettuaan kotiin, niinkuin ennen teki.
Hän on myös Marokosta kotoisin ja olemme käyneet siellä yhdessä kaksi kertaa ja reissanneet sekä pohjoisessa että etelässä (ei tosin Agadirissa). Miehellä haaveena, että voisimme tulevaisuudessa asua molemmissa maissa, perustaa oma yritys jolla jonkinlainen linkki näiden kahden maan välillä. Haaveita, haaveita :)
Itse olisin kyllä valmis muuttamaan Marokkoon ainakin muutamaksi vuodeksi. Haluaisin oppia kielen ja antaa miehelleni mahdollisuuden asua lähempänä perhettään. Ja jos lapsia saamme, haluaisin heidän tutustuvan isänsä kotimaahan ja isovanhempiinsa. Paljosta joutuisin toki luopumaan, enkä tiedä kuinka hyvin loppujan lopuksi sopeutuisin. Mutta sitähän ei tiedä jos ei kokeile :) Töitäkin mahdollisesti löytäisin tutkinnollani ja kielitaidollani. En kyllä ihan tältä istumalta olisi valmis loppuiäkseni Marokkoon muuttamaan, mutta joksikin aikaa ainakin.
Ja sinne muutetaan viimeistään eläkepäiviksi. Olen asunutkin maassa ja pärjäilen siellä ihan hyvin, ja koska siellä on omaakin perhettä, joten vaikka tulisi ryppy rakkauteen niin ihan palmunjuurelle ei tarvitsisi päätä kallistaa.
Maksellaan nyt asuntolainat pois, koulutetaan jälkikasvu ja sitten kun lapsi/lapset selviytyvät maailmassa omillaan, voidaankin ukkokullan kanssa suunnata Savai' ille.
ja minä mukana, mä muuttaisin tältä istumalta Marokkoon. Ja jos vain kaikki hyvin menee sinne muutammekin muutaman vuoden sisällä.Minä en halua lähteä sinne persaukisena ja jättää tänne velkoja, joita sitten maksettaisiin sieltä käsin.
Kuten jo joku sanoikin, et minä itse asenne on jätettävä tänne kotosuomeen, meillä ongelmat tulisi juuri siinä;minä tykkään lenkkeillä ja ulkoilla enkä missään nimessä jäisi kotiin odottamaan millon mies suvaitsee minua ulkoiluttaa. Toinen ongelma tulisi siinä etten viihdy keittiössä juuri ollenkaan ;))) kivan naisen mies on valinnut.
Ranskaa taidan jonkun verran ja sillä pärjäisin kyllä, töitä tuskin eka vuoden aikana tekisin, lapsia ajatellen. Uusperhe kun olemme, niin minun tyttäreni ei puhu arabiaa, koulu olisi ehdottamasti kansainvälinen, toinen tyttö tulee puhumaan arabiaa jo pienestä pitäen, mutta kans.väl.kouluun hänkin menisi. Ja oma pitäisi olla, sukulaisten nurkkiin emme kumpikaan haluaisi asumaan.
Ja onhan lasten takia ihan oma koti tarpeen, kohta kun perheemme koko vielä yhdellä kasvaa.
Mies on kotoisin Casablancasta mutta haaveilee Agadirista, jossa on viettänyt suurimman osan elämästään, minä en taas tykkännyt kaupungista. Mua ällöttää turistirysät, olen asunut etelä-Euroopassa ja sieltä kokemuksea ei kiitos turistirysille. Samaisesta kokemuksesta voin sanoa et koti-ikävä häviää aika äkkiä, tulee ahdistus kun pitäisi tulla Suomeen edes kyläilemään. Kuitenkin oma koti on aina oma koti, oli se sitten maassa ku maassa.
Mutta jos luoja suo, pääsisimme täältä veroparatiisista pois mahdollisimman pian.
2010 heinakuussa kun taalla koulut loppuvat. Lapset menee Brittilaiseen yksityiskouluun ihan maa planttimme tuntumassa johon rakennamme siella ollessamme talon toita ei haeta vaan laitetaan oma firma pystyyn! Muuten lahtisinkin vaikka heti mutta taytyy viela jokunen penni saada saastoon. Parin Keniassa olo vuoden jalkeen koneen nokka suuntaa sitten suomeen jossa lapset saavat paattaa peruskoulunsa...... Sitten katotaan etta mihin seuraavaksi eli meilla molemmat haikailee kotimaissamme asumista ja paatetty siis myos on etta molempien kotimaissa asutaan koska lapset on kummankin kielen ja kulttuurin taitajia niin on hyva juurruttaa niita sitten myos paikan paalla!
- olemme puhuneet jonkunlaisen asunnon ostamisesta miehen maasta, mutta nykyisellään näyttää siirtyvän vuosilla eteenpäin. Miehen kotimaassa kun on vieläkin levotonta, vaikka valta vaihtui, niin sitä valtaa sitten tietenkin ilmestyi haluamaan monta eri tahoa eli sotatila lienee edessä jälleen pienen rauhallisemman ajanjakson jälkeen.
Koska tuo miehen kotimaa ei ole mikään paratiisi, niin todennäköisemmältä vaihtoehdolta tuntuisi muuttaa jossain vaiheessa johonkin maahan, joka ei ole kummankaan kotimaa ja mieluusti englanninkielinen.
Mutta, katsotaan mitä elämä tuo tullessaan. Tällä hetkellä, kun on pienet lapset, niin Suomi tuntuu hyvältä maalta asua.
eli emme kummankaan kotimaassa. Minä en osaa kuvitella meitä asumassa Suomessa; en haaveile sinne itsekään muuttavani. Mies väläyttelee silloin tällöin omaan kotimaahansa paluusta, tai siis muutosta koko perheen voimin, mutta ei hän sitä tosissaan puhu.
Mies on asunut täällä nyt 13 v ja minä 11 v. Lapset (2kpl) ovat syntyneet täällä, olemme ostaneet talon, töitä on ollut ihan kivasti. Niin, ja me olemme tavanneet täällä eli me, noin yksikkönä, kuulumme tänne.
Minä voisin kuvitellakin asuvani miehen kotimaassa, ainakin noin periaatteessa. Tosin siellä ovat olot tällä hetkellä vähän rauhattomat ja mies ei todellakaan meitä sinne veisi, ei edes lomalle.
Miehen suvun tapaan en voisi asua; en sopeutuisi kotirouvaksi. En myöskään kestäisi pidemmänpäälle sitä sukukommuunia eli oma rauha pitäisi olla. Mutta olisihan se ihanaa jos olisi perheen ja suvun tuki ja apu olemassa esim. lapsenhoidossa. Täällä kolmannella maalla me olemme todella yksin ja kaikki apu on maksullista.
kuten Vind niin sujuvasti sen sanoi, ja tama on minusta meille paras ratkaisu vaikka kulttuurierot kotimaidemme valilla eivat niin huikeat olekaan kuin joillain muilla taalla. Kokeiltu on seka miehen kotimaassa asumista etta Suomessa asumista, olisivat nekin mahdollisia mutta jotenkin on vaan helpompaa ettei asuta kummankaan maassa. Mm. siksi etta kun vaistamatta tulee kulttuurishokki tai muuten ei pida joistain maan erityispiirteista (mika on lahes vaistamatonta, taydellista maata kun ei ole) niin on paljon helpompaa natista yhdessa kun asutaan kolmannessa maassa, kuin etta esim. mina nitisen miehelle koko ajan hanen kotimaastaan (tulee sellainen olo etta on jotenkin kotimaastaan vastuussa, vaikkei nain oikeasti olekaan). Ainakin meidan suhteelle on ollut huomattavasti parempi nama jaksot joissa olemme asuneet kolmansissa maissa. Tosin mies on aika avoin joskus tulevaisuudessa palaamaan Suomeen ainakin joksikin aikaa, ja minakin nyt kolmen vuoden sielta poissaolon jalkeen alan nahda jotain hyvaa miehen kotimaassa (joka, niin keski-eurooppalainen kuin onkin, on esim. naisten aseman kannalta taysi takapajula, ja jossa - kuten tosin myos mielestani Suomessa - on valilla alyttoman demoralisoivaa olla ulkomaalainen koska heita kohdellaan usein kuin vaha-alyisia).
Mä olen jo kerran pakannut matkalaukkuni ja lähtenyt mieheni kotimaahan siinä " toivossa" että siellä asutaan, mutta mies oli se joka pääni sai käännettyä juuri lasten koulutukseen, asuntolainan ottoon, terveydenhuoltoon jne vedoten.
Aiheesta ollaan paljon puhuttu ja mies ei halua kuullakkaan puhetta kotimaahansa muutosta, sanoo aina että pitää olla paaaaaaaaaljon rahaa, jos sinne muutetaan... Eläkepäiviksi voidaan kuulemma ostaa asunto sieltä sitten!! :)
Tottahan se kaikki on mistä mies puhuu... Nyt tyydytään vaan käymään lomilla siellä!! Itse olen kyllä tutustunut miehen perheeseen ja maahan muutenkin hyvin jo ennen naimisiin menoa, että jos mies haluaisi sinne muuttaa, kysyisin varmaan vaan, että " millos lähdetään?!!
M
hyvistä vastauksista. Vauva kun rajottaa aika tavalla tätä netissä istumista :) " Imouzzer" ilmoitan mailiosoitteeni myöhemmin, tai siis joudun tekemään uuden sellaisen kun en halua kuitenkaan nimeäni julkistaa..
Vietimme viime kesana kuukauden mieheni kotimaassa Albaniassa. Lomamme aikana mies mietiskeli useammankin kerran, etta pystyisiko enaa niin monen ulkomailla asutun vuoden jalkeen sopeutumaan sinne ja kertoi pariinkin otteeseen kaipaavansa takaisin Lontooseen. Kuitenkin kun palasimme takaisin tanne, mies poti useamman kuukauden kovaa koti-ikavaa.
Kun mies aikoinaan lahti Albaniasta, hanella oli haave tienata rahat omakotitaloon Tiranassa. Tama haave toteutui myohemmin ja mies juuri pari paivaa sitten totesikin, etta vaikka mita tapahtuisi, meilla on aina paikka, jonne menna.
Itse en haikaile Suomeen, vaikka monet asiat ovat siella paremmin kuin taalla Englannissa. Meidan perheelle Suomi ei ole vaihtoehto, mutta Albaniaan voisin muuttaa tulevaisuudessa. Esikoisemme syntyi vajaa pari viikkoa sitten ja kaikki isovanhemmat ynna muut sukulaiset miehen toista veljea ja paria serkkua lukuunottamatta ovat kaukana.
Mun mies sanoi että haluaa elää vanhuutensa Pakistanissa koska täällä vanhuksista ei pidetä hyvää huolta, laitetaa vaan laitoksiin. Höm...
Mä sanoin tyyliin että saa mennä sinne yksin sillä mulle taas se olisi vanhana ihmisenä vaikeeta. Jos Pakistaniin muutettais niin sen ois tapahduttava meidän nuoruusiällä koska mun olisi opeteltava kieli ja uus kulttuuri ja se ei varmaan oo kauheen helppoa vanhana.
No me olemme näillänäkymin menossa käymään Pakistanissa ens jouluna joten ehkä sen matkan jälkeen osaan viisaammin sanoa että voisinko muuttaa Pakistaniin vai en.
----------------------------------------------------------------------------------
Sinuna ottaisin selvää kaikista käytännön jutuista Marokossa ja sitten miettisin voisitko ajatella elämääsi Marokossa. Mieti sitten että et pääse näkemään vanhempiasi kauheen usein. Jos voit kuvitella eläväsi elämääsi Marokossa ja mies haluaa sinne muuttaa niin ei muuta kun alatte hoitamaan asiaa. Mutta jos et halua asua siellä niin miehesi on hyväksyttävä se.
Me olemme mieheni kanssa asuneet Marokossa,ei Agadirissä.Mieheni ei enään sinne sopeutunut,joten muutimme parin vuoden asumisen jälkeen Espanjaan. Aiomme rakentaa rantahuvilan Marokkoon jossa vietäisimme puolet vuodesta miehen perheen kanssa,rakentaminen alkaa heti kun ollaan elämä saatu raiteilleen täällä Suomessa. Asumme nyt ensimmäistä kertaa perheenä Suomessa. Lapset menevät ranskankieliseen kouluun,ihan sama missä maassa sitten asumme. Itse en puhu Ranskaa mutta arabia sujuu sen verran että pystyn itsenäisesti hoitamaan kauppa asiat sun muut.
Uskon että sopeutuminen toiseen maahan on jokaiselle vähän erilaista,persoonasta riippuen.Itse sopeuduin hyvin Marokkoon enkä olisi pois muuttanut mut pakkohan se oli kun miestä niin ahdisti. Rahaa tosin on hyvä olla, jotta saa hyvän elintason.
Tunnen myös suomalaisnaisen joka asuu Agadirissä,harmillista vaan hukkasin hänen numeronsa kun on kolmen maan sim-kortit olleet käytössä,hyvin hän on siellä myös viihtynyt lapsineen...
Me olemme mieheni kanssa asuneet Marokossa,ei Agadirissä.Mieheni ei enään sinne sopeutunut,joten muutimme parin vuoden asumisen jälkeen Espanjaan. Aiomme rakentaa rantahuvilan Marokkoon jossa vietäisimme puolet vuodesta miehen perheen kanssa,rakentaminen alkaa heti kun ollaan elämä saatu raiteilleen täällä Suomessa. Asumme nyt ensimmäistä kertaa perheenä Suomessa. Lapset menevät ranskankieliseen kouluun,ihan sama missä maassa sitten asumme. Itse en puhu Ranskaa mutta arabia sujuu sen verran että pystyn itsenäisesti hoitamaan kauppa asiat sun muut.
Uskon että sopeutuminen toiseen maahan on jokaiselle vähän erilaista,persoonasta riippuen.Itse sopeuduin hyvin Marokkoon enkä olisi pois muuttanut mut pakkohan se oli kun miestä niin ahdisti. Rahaa tosin on hyvä olla, jotta saa hyvän elintason.
Tunnen myös suomalaisnaisen joka asuu Agadirissä,harmillista vaan hukkasin hänen numeronsa kun on kolmen maan sim-kortit olleet käytössä,hyvin hän on siellä myös viihtynyt lapsineen...
ja tanne paadyttiin.
ALKAA IKINA NAIKO ULKOMAAN PELLEJA
Elikäs kyllä mun mieheni haaveilee Turkkiin muutosta jossain elämänvaiheessa enkä tosiaan tunne yhtään Suomessa asuvaa turkkilaista, joka ei ole samoissa kotiinpaluufiiliksissä ainakin silloin tällöin. Lienee ihan normaalia. Itsekin jos asuisin ulkomailla niin pelkkä ajatus, etten ikinä enää palaisi takaisin Suomeen, olisi aika kamala. Mutta minne elämä todellisuudessa sitten vie, on ihan eri asia. Tietty musta on selvää, että jos on ulkomaalaisen kanssa mennyt naimisiin, niin se jo sinänsä tarkoittaa, että asuinpaikkavaihtoehtoihin kuuluu myös miehen kotimaa. Itse olen tutustunut erittäin hyvin mieheni maahan, kulttuuriin ja sukuun jo ennen naimisiin menoa, joten en voi syyttää itseäni edes sinisilmäisyydestä mutta silti ajatus jonnekin Turkkiin muutosta ei tosiaan voisi vähempää kiinnostaa, jos rehellisiä ollaan. Loma- tai sijoitusasunnon hankkiminen sieltä olisi kyllä ihan ok, mutta että pitäisi oikeasti jatkuvasti tapella turkkilaisen byrokratian ja mentaliteetin kanssa, niin enpä tiedä miten pitkään miehenikään lopulta enää viihtyisi. Vuodet poissa kun ovat muuttaneet häntäkin. Mutta eihän tämä helppo juttu ole, ole siellä tai täällä, aina on jompikumpi " väärässä" paikassa. Täytyy vain yrittää sumplia. Lasten kohdalla en laita edes vaihtoehdoksi normaalia turkkilaista koulua. Jos itselläni on mahdollisuus antaa heille varsin hyvätasoinen suomalainen peruskoulutus, niin varmasti sen annan. Vaihtoehtona voi olla yksityinen turkkilainen koulu. Jos siihen ei ole varaa, niin vaihtoehtoja on kaksi. Herra saa unohtaa haikailut tai alkaa tahkoamaan pirusti pätäkkää että on mahdollisuus toteuttaa haaveita.