Loukkaannuinko turhasta?

Taannoin anopin hautajaisissa haluttiin ottaa kuvia arkun ääressä. Itselleni outo tapa; itse olen tottunut että arkku kannetaan joko haudalle tai nykyisin autoon mutta vanhoissa kuvissa olen näitä arkkukuvia nähnyt. Lieneekö edelleenkin Pohjois-Suomessa tapana mutta kuvien ottaminen ei nyt ole se asia. Minua kirpaisi se, että miehen lapsuudenperhe halusi valokuvaajan ottavan kuvia siinä arkulla ainoastaan ilman minua ja lapsenlapsia. Muissa juhlissa on yleensä otettu isommalla ja pienemmällä porukalla mutta silti niin että kaikki ovat jossain kuvassa. Tällä kertaa ei. Enkä ole viides vaimo tai seitsemäs kumppani tällä vuosituhannella vaan ollut naimisissa saman miehen kanssa yli 25 vuotta ja meidän lapset ovat anopin ainoat lapsenlapset. Mutta perheenjäseniä emme ole (tämän on miehen sisar minulle myös ääneen sanonut) Eikä minulla koskaan ollut anopin kanssa mitään kärhämää milloinkaan, tulimme hyvin toimeen ja hän oli aina ystävällinen. Vasta anopin sairastuttua vakavasti alkoi tämä hylkiminen; jälkeenpäin ajateltuna ehkä hän oli ainoa joka piti minua perheenjäsenenä ja appi&käly on aina olleet etäisiä. (Samalla tavalla he hylkivät kaikkia sukuun naituja; vain biologiset siteet ovat sukulaisia tai perhettä. Perustelu on ollut että x tai y on niin vaikea mutta omat kanssakäymiset x ja y:n kanssa ovat olleet ihan päinvastaisia; ihan tavallisia ihmisiä ovat) 

Mielensäpahoittaminen lienee turhaa mutta silti jotenkin outoa ja kyseessä oli ihminen, joka oli elämässäni 30 vuotta.