Stressi nepsylapsen koulunkäynnistä sairastuttaa minut.
Epätoivoinen olo. Koulunkäynnistä on tullut valtava kuormittava tekijä, josta ei ole ulospääsyä ja josta on enemmän haittaa kuin hyötyä. En voi tehdä juuri mitään auttaakseni lasta. Ottaisin kotikouluun jos voisin mutta puolisolle ei käy. Mitä voi tehdä? Muuttaa, vaihtaa koulua ja toivoa parasta?
Kommentit (42)
Vierailija kirjoitti:
Siihen turtuu ja turtuneeseen oloon tottuu. Meillä myös rämmittiin läpi peruskoulu nepsylapsen kanssa. Sitten jatkettiin rämpimistä amiksen läpi. Kun lapsi muutti omilleen, minä romahdin täysin. Yli vuosikymmenen kerääntynyt paine purkautui täysin hallitsemattomasti ja yllättäen.
Myöhemmin kun ajattelin koko kokonaisuutta, tuli mieleen, että nepsylapsen asioita hoitaneet tahot ei missään vaiheessa kysynyt miten minä jaksan sen kaiken keskellä. En kyllä itsekään jotenkin tajunnut, että en jaksa enkä voi hyvin. Lokeroin taidolla kaikki tunteeni vuosikausien ajan lokeroon, joka sitten lopulta aukesi.
Etsi itsellesi keskusteluapua, nyt heti, mieluummin jo eilen. Älä jää lokeroimaan tunteita.
Mulla kaksi nepsylasta on muuttamassa omilleen syksyllä. Pelkään kyllä, että miten mä selviän. Lapset pärjäävät kyllä, siihen uskon, mutta entä minä itse? Vuosikausia olen tehnyt töitä perheen eteen, pinnistellyt ja ponnistellut jaksamisen äärirajoilla. Terapeutti sanoi mulle, että olen rohkea, kun päästän lapset omilleen. Pah, ei siinä ole mitään rohkeaa. Mieluummin olisin kuullut kehuja siitä jumalattomasta työmäärästä minkä olen tehnyt, että tässä pisteessä ylipäätään ollaan; että voin luottavaisin mielin antaa lasten itsenäistyä. Kaikki ne valvotut yöt, itkut, terapiat, palaverit, hakemukset, milloin minkäkin tahon arvosteltavana oleminen, lasten puolien pitäminen ja niin edelleen. Se on vaatinut sinnikkyyttä ja neuvokkuutta.
Otetaanpa vaikka esimerkkinä minun puolelta tuleva dyslexia , meiltä löytyy minun lapsilta, siskollani on ja isälläni oli. Siskonlapsillani ei ole, mknulla ei ole.