Lue keskustelun säännöt.
En pääse yli miehen kuolemasta
Kommentit (21)
Tää on niin lohdutonta. Kaikki elämän värit katosi eikä ole ketään joka pitäisi huolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän siitä täysin toivu koskaan. Minä mielessäni juttelen joka päivä edesmenneelle rakkaalle. Öisin hän joskus tulee uniini, se antaa lohtua. Suuri suru on hinta suuresta rakkaudesta, en olisi ilman tätä rakkautta halunnut olla vaikka silloin olisi tältä surulta säästynyt.
Osanottoni.
Onko miehesi kuolemasta kuinka pitkä aika?
Vierailija kirjoitti:
Eihän siitä täysin toivu koskaan. Minä mielessäni juttelen joka päivä edesmenneelle rakkaalle. Öisin hän joskus tulee uniini, se antaa lohtua. Suuri suru on hinta suuresta rakkaudesta, en olisi ilman tätä rakkautta halunnut olla vaikka silloin olisi tältä surulta säästynyt.
Jos mä tapaan jonkun miehen niin aina vaan alan puhumaan miehestäni miten paljon häntä kaipaan. Tämä on pahentunut ajan kuluessa. Ensin yritin unohtaa ja jatkaa elämää. Nyt ei tee mieli tavata ketään koska sellaista kuin hän oli ei koskaan löydy.
Vierailija kirjoitti:
Osanottoni.
Onko miehesi kuolemasta kuinka pitkä aika?
Ihan kohta vuosi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vuosi on lyhyt aika. Oma mieheni kuoli myöskin noin vuosi sitten. En usko että enää alan seurustella koskaan. Ja vasta nyt teen kuolinsiivousta eli vien vaatteita ja tavaraa kierrätykseen jne.
Suhteeni kuoli 3 vuotta sitten .Suhde kesti 21-22vuotta. Jostain luin suru ei poistu koskaan ,se mentää muotonsa ja elämä jatkuu sen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osanottoni.
Onko miehesi kuolemasta kuinka pitkä aika?Ihan kohta vuosi.
Leskenä voin vakuuttaa, että ajan myötä totut. Et unohda, mutta totut siihen ettei hän ole enää kanssasi.
Nyt sinun pitääkin surra, ikävöidä, koska se on luonnollista. Suru on surtava. Muista, ettei tarvitse "mennä eteenpäin" niin kuin asiaa kokemattomat laukovat
Vuosi kuolemasta ja olet ihan paskana (ymmärrettävää) ja yrität väkisin deittailla??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos se oli renttu, anna mennä. Moni mies komentaa ja ohjailee tuolla ulkona naisia koko ajan. Ole vapaa. Jos se on ollut hyvä ja mukava mies, on varmaan kiva muistella, hyviä hetkiä ja menoja. Voi lähettää positiivisia ajatuksia ja kukkia. Suru helpottaa vielä, se vie aikaa. Ehkä voit jutella toisen kanssa siitä. Ei ole pakko täysin yksin murehtia aina.
Olin onnellinen, kun fyysistä ja henkistä väkivaltaa käyttävä mieheni kuoli. Kaikki eivät kaipaa kuollutta puolisoaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suhteeni kuoli 3 vuotta sitten .Suhde kesti 21-22vuotta. Jostain luin suru ei poistu koskaan ,se mentää muotonsa ja elämä jatkuu sen kanssa.
Mulla suru on muuttanut muotonsa tavallaan hallitsevammaksi kun on totaalisesti tajunnut sen miten onnellinen olin silloin kun hän eli.
Elin ikäänkuin usvassa kuolemanjälkeiset kuukaudet ja tapasin vääränlaisia ihmisiä jotka aiheuttivat ongelmia minulle.
Ja sitten tämä vuodenaika, kesä. Hän kuoli kesällä. Se muistuttaa kaikesta kivasta mitä teimme yhdessä.
Olisiko sururyhmästä tai terapiasta apua? Nuoret lesket ryhmiä on myös olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Normaalisti surutyö kestää kovana noin pari vuotta vähintään. Sitten se pikkuhiljaa helpottaa, vaikka eihän se koskaan kokonaan poistu. Tällainen surutyö käydään myös vaikkapa eron jälkeen. Kuolemantapauksessa se on rankempaa.
Vuosi on todella lyhyt aika, vasta totuttelua ajatukseen että toinen on poissa. Itselläni toinen ja kolmas vuosi oli helvetin rankkoja ja vasta neljäntenä vuonna alkoi helpottaa. Nyt mennyt kymmenen vuotta ja surun aallot tulee loivempina. Ei se suru koskaan mene pois eikä tarvitse päästä yli. Mutta oma elämä jatkuu ja siitä voi nauttiakin. Voimia!
Vanha ketju,mutta kirjoittelen omia tuntojani.Mieheni kuolemasta vasta 2kk.Olen aivan rikki.En jaksa kohta enää olla olemassa. Elämässä ei ole mitään,vain tyhjää päivästä toiseen. Kun herää,niin iskee todellisuus päin naamaa ja alkaa kamala tuskainen olo. Sitä vain on olemassa. Odottaa iltaa,että voi ottaa unilääketta jotta pääsisi edes hetkeksi pois tästä tuskasta, Haluan hänen luokseen.
No eihän sitä samanlaista pidä etsiäkkään
Vierailija kirjoitti:
Vanha ketju,mutta kirjoittelen omia tuntojani.Mieheni kuolemasta vasta 2kk.Olen aivan rikki.En jaksa kohta enää olla olemassa. Elämässä ei ole mitään,vain tyhjää päivästä toiseen. Kun herää,niin iskee todellisuus päin naamaa ja alkaa kamala tuskainen olo. Sitä vain on olemassa. Odottaa iltaa,että voi ottaa unilääketta jotta pääsisi edes hetkeksi pois tästä tuskasta, Haluan hänen luokseen.
Auttaako juttelu jollekin. Tai kriisikeskus. Ihan varmasti helpottaa jossain kohtaa ja tulee muuta sisältöä, vaikka tunteilla on aikansa. Sun pitää elää myös itsesi kautta ja ajatella hyvinvointiasi, ei pelkän tilanteen kautta elää. Maapallolla on vielä muita ihmisiä ja äitisi ehkä on elossa? Soittele sinnekin. Et voi lopettaa elämääsi jonkun miehen vuoksi, sun pitää elää oma elämä ja ottaa aikaa. Joskus siitä irrottaa vaikka ei heti.
Minulla vasta kolmas vuosi alkoi helpottaa surusta.Vähitellen näet valoa.
Luulisi että helpottaisi ajan kuluessa mutta ei. Mitä enemmän aikaa kuluu niin sitä enemmän tajuan miten rakas hän minulle oli. Kukaan ei ole kuten hän eikä kukaan rakasta minua kuten hän.