Onko sinulla ystäviä?

Ei ole enää. Tuttuja joitakin. 

Ei ole tällä hetkellä.

Säälittävintä tässä on se, että läheisimmät ihmiset jotka minulla koskaan on elämässäni olleet ovat olleet silloisia miesystäviäni/seurustelukumppaneitani.

Toinen heistä osoittautui vuoden seurustelun jälkeen sellaiseksi että häneen ei voikaan tosipaikan tullen luottaa. Se suhde loppui sitten siihen.

Toinen on entinen aviomieheni ja lapseni isä. Häneen pystyn luottamaan että varmasti tekee sen minkä on luvannutkin, tämän olen todistanut vuosien aikana lukuisat kerrat. Mutta realismia on se, että emme olisi missään tekemisissä jos meillä ei olisi alaikäistä lasta. Kun lapsemme aikuistuu, tuskin tulee enää oltua juurikaan tekemisissä sen jälkeen. Häntä pidän läheisimpänä ihmisenä elämässäni.

Yhtään sydänystävää minulla ei ole koskaan ollutkaan. Mikä on tietenkin harmi juttu. Kaipaisin aitoa yhteyttä toiseen ihmiseen mutta käsittelemättömät lapsuudentraumani tekevät siitä mahdotonta. Eli en tavoittele ystävystymistä kenenkään kanssa koska se ei vain ole realistista. 

Ei ole enää ystäviä.

Huomasin vihdoin, kuinka he kohtelevat minua ja katkaisin välit. Olin jonkinlainen roskis kahdelle ihmiselle, jotka olettivat, että mun elämä on tosi helppoa ja ongelmatonta. Sain pitää omat vaikeuteni itselläni ja suu kiinni, kun minä vuodatan aikuisten oikeesti asiani.

En myöskään jaksanut enää olla näiden rouvien kaatopaikkana, kun mollasivat miehiään. Mun mies kuoli kauan sitten. Ei oikein kiinnosta toisten pikku vaikeudet, kun kuitenkin esim heillä on miehistään apua ja tukea. Mun vaikeuksia eivät halunneet kuunnella. Vastavuoroisuutta ei ollut.

Miksi jatkaa? Mun olis pitänyt jaksaa päivystää.

Yksi ystävä on. Vuosien aikana olen pettynyt moneen, jonka olen luullut olevan ystävä. Käsittämättömän huonoa kohtelua lopulta sain vaikka luulin, että olimme hyviäkin ystäviä. 

Muutama

Olen introvertti ja kiusattu

Ei enää. Kautta eskarin,ala- ja yläasteen oli yksi luokkalainen, paras ja ainoa kaverini. Jo yläasteella tosin kaveerasi muiden kanssa enemmän kuin minun. Mentiin eri lukioihin ja yhteydenpito yhä harveni, hänen vaihtovuonnaan ei ollut missään yhteydessä kun ei kuulemma saanut viestejäni. Eri yliopisoihin mentiin ja nähtiin niinä vuosina ehkä kolmesti, viestittelykin oli enää hyvin yksipuolista. Jälkeenpäin katsottuna hän on (ollut) paras ja käytännössä ainoa ystäväni, mutta hänellä on aina ollut myös muita kavereita. En enää edes tiedä olinko koskaan oikeasti hänen parhaimpien ystävien joukkossa. Hän on mielestäni aina saanut kavereita helposti ja hänen perheen elämä on muutenkin tainnut aina olla paljon sosiaalisempaa. Koronavuonna yhteydenpito käytännössä lakkasi, hän ei enää vastannut yhteydenottoihini vaan ghostasi kaiken. Somesta olen joskus yrittänyt seurailla mitä kuuluu. Selitystä ghostaamiselle en ole koskaan saanut ja se harmittaa eniten kun ei tiedä syytä. Enää en ole jaksanut yksinäni viestitellä.

Ei ole hyviä ystäviä. Mikä siinä onkin, että aina kun tapaan ystäviäni, he eivät ole yhtään kiinnostunut minusta, avautuvat minulle murheistaan ja iloistaan, mutta minun jutut ei kiinnosta ollenkaan. Ja minä olen yleensä aina se joka ehdottaa menemisiä ja tapaamisia, ei koskaan/todella harvoin nämä ystäväni. Nyt oikeastaan en ole kovinkaan moneen jaksanut pitää suhdetta yllä ja eipä heistä olekkaan sitten mitään enää kuulunut. En vaan pysty käsittämään mikä minussa on vialla.

Ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan, enkä haluakkaan

N.22

Vierailija kirjoitti:

Miksi joillakin ei ole? Haluaisitteko, että olisi?

Minulla on ystävinä sisko ja veli ja mun mies. Tuttuja on paljon, työkavereita ja sellaisia koiranulkoilutus tuttuja ja introverttina koen, että en tarvitse enempää ystäviä. En jaksa, ei kiinnosta. Mies on sosiaalisempi kuin minä.

N. 38

Kai se on myönnettävä, että ei nykyään enää ole. On kyllä ollut pitkäaikaisia ystävyyssuhteita, mutta erinäisten tapahtumisen johdosta osa on päättynyt tai muuttunut vain näennäiseksi. Pitkään jaksoin uskoa, että yhden ystäväni kanssa pysytään aina parhaimpina ystävinä, mutta kyllä se viimeistään viime vuonna meni mullakin jakeluun, että näin ei enää ole. Väleissä ollaan edelleen, mutta lopetin larppaamasta paras ystävä-kuviota, kun todellisuudessa minut on jo aikapäivää sitten korvattu uusilla ystävillä. On kova paikka kyllä mulle käsitellä tätä asiaa. En tiedä pääsenkö koskaan yli. Varsinkin, kun itselläni on nyt muutenkin tosi vaikeaa ja ei ole ketään kenelle jutella. Tuntuu, että nykyään on vaan koko ajan paha mieli. 

Ei ole. Mulla oli pitkään ystävä, jonka kanssa kävin joskus laivareissuilla ja syömässä ja shoppailemassa ja hän soittelikin toisinaan. Itse en soita, koska inhoan puhelimessa puhumista, ja tämän takia ystävyys varmaan hiipuikin. Minä en vain osaa pitää ystäviä. Näin on käynyt aina, jo alaluokilta alkaen. Aina on "ystävä" löytänyt parempaa seuraa ja minä olen jäänyt yksin. Pärjään kyllä hyvin ilman ystäviäkin, mutta ihmetyttää välillä, mikä minussa saa ystävät kaikkoamaan.

Tänään mietin, että jos lakkaisin somessa kertomasta kuulumisiani, niin kukaan ei enää tietäisi mitä mulle kuuluu, koska livenäkään ei kavereita ole - tai ei ole sellaisia, joita kiinnostaisi kuin omista asioistaan kertominen.

Somessa nuo tyypit on vanhoja tuttuja, vanhoja ja nykyisiä työkavereita, sukulaisia. No eipä sielläkään kuin muutama käy katsomassa stoorini, vaikka seuraajia on useita, että ei niitä kuulumisiani nytkään tiedä kuin joku. Tykkäyksiä tai kommentteja ei juurikaan tule.

Viikonloppuna laitoin yhden jutun töistä huumorilla. Itseironiaa yhdestä itselleni tärkeästä asiasta, mutta ei yhtään tykkäystä, nauruhymiötä tai muuta osoitusta siitä, että hauska juttu ymmärretty.

Minkäs teet... 

Näin reippaasti keski-ikäisenä ei enää ole rajoja sillä kenen miellän tutuksi ja kenen ystäväksi. On lapsuudenaikaisia ystäviä ja tuttujakin joiden kans on pidetty satunnaisesti yhteyttä koko ikä, sitten on myöhemmin eteen tulleita ihmisiä jotka ovat jääneet ns tutuiksi joistakin voisi sanoa että heistä on tullut ns ystäviä mutta raja on häilyvä.

Mietin juuri että nämä ihmiset onat hyvin kirjava joukko ihmisiä lyhyet esimerkit:

- 4 lapsuuden aikaista kolukaveria, 3 noista oli niitä joiden kanssa biletettiin ja rymyttiin millon missäkin, kaikki jäi lähes pariksikymmeneksi vuodeksi kun elettiin lapsiperhearkea jne, mutta nyt taas ollaan yhteyksiszä ja tapaillaankin kun jälkikasvut on omillaan. Kaikkinovat sellaisia joiden kanssa on jaettu kaikki ilot ja surut ja syvimmät erotuskat ym sydänsurut. 1 heistä on tullut vasta nyt kuvioon, emme olleet vardinaisesti ystäviä kouluaikoina, samaa ikäluokkaa kuitenkin, hauska ihminen ja kiva että tutustuttiin ns uudelleen.

Sitten on 2 harrastusporukoista tullutta ystävä/tuttua joiden kanssa pidetty yhtä, tehty kaikenlaista jo toistakymmentä vuotta. Nämäkin ovat hyvin etilaisia ihmisiä, toinen vähän erikoinen päällepäsmäti, melko itsekeskeinen, puhuu paljon päälle ja kokoajan itsestään (ehkä vähän narsishipersoona, 15v minua vanhempi), mutta joku hänesdä on kuitenkin että pidämme satunnaisesti yhteyttä, käydään kahvilassa tsi lounaalla joskus. Toinen on yltiöempaattinen, ehkä vähän mielistelijätyyppi, omanlaisensa elämäntapaintiaani hihhuloija mutta tosi hauska ja tullaan hyvin juttuun. Joku sai meidät jäämään ystäviksi vaikka hän on karistanut monia tuttujaan pois ystäväpiiristään millon milläkin ihme syyllä.

Sitten on ihan omanlaisensa mieskaveri (ehkä ho...o ) harrastusporukoista jäänyt kaveri  jonka olen tuntenut myös 30v. Aikoinaan oli tosi hauskaa seuraa, meillä oli hyvä kaveriporukka jolla reissattiinkin millon missäkin harrastuksen mukana, hän oli kaikkien kaveri. Nykyisin vanhemmiten, katkeroityneena ja väsyneenä hänestä on tullut todella oudosti käyttäytyvä enkä pidä hänen ylimielisrstä tyylistään mutta siitä huolimatta satunnaisedyi muutaman kerran vuodessa ollaan yhteyksissä ja vaihdetaan kuulumisia.

Ei ole . Ennen oli muutama tuttukin , mutta kun lopetin baareissa käymisen , nekin kaikkosivat .

Ei ole ystäviä, muutama tuttava löytyy. Kun mietin tätä asiaa tarkemmin, tunnistan myös oman kyvyttömyyteni ystävyyteen; se katosi pettymysten, loukkausten ja yksinäisten vuosien saatossa. Toivon, ettei kaltaisiani ole paljon. Ihminen on laumaeläin, ja tällainen sisäinen(kin) erakoituminen on sairastuttavaa - epäilen.

On muutama, vanhin ystäväni kuoli lähes vuosi sitten, häntä kaipaan ja muistelen usein.

Joo, 4 nuoruuden ystävää, joille voin kertoa kaikki huolet, sekä 2 työkaveria, jotka ovat niin läheisiä, että voin kutsua jo ystäväksi. 

Ei ystäviä.

Mies(ystävä) toki on.

T. Erilainen N50

Te keillä ei ole, oletko työssäkäyvä, terve?

Asutko vuokralla vai omistusasunnossa?

Ei jaksa kun ihminen on toiselle susi.

T. Ns normaali (opiskelut ja työura takana) ihminen jota kiusattu läpi elämän