Kuinka koville ottaa ystävien raskaudet ja vauvat?

juu, samoja tuntemuksia on ollut minulla. Olen tietenkin tosi onnellinen, että lähipiiriin tulee ihania lapsia koko ajan, mutta samalla aina jonkun kertoessa raskausuutisia naamani venahtaa.



Olen kyllä sanonut usein ihan suoraan, että mahtavaa ja onnittelut mutta olen hetken tässä kateellinen jos sopii. Ei siitä ainakaan kukaan ole pahastunut. Pianhan se kateuskin menee ohi, jos ei sitä yritä peitellä. Kaikkihan sen ymmärtää, että taustalla on pelko siitä että jos ei itse raskaudukaan!



Monenlaisia tuntemuksia vauvakuumeilussa. Tosi hyvä, että otit tällaisenkin puheeksi.

varsinkin kun itselläni kaksi viimeistä raskautta on epäonnistuneet. Tuntuu että vauva uutisia vain satelee joka puolelta ja kaikkien muiden raskaudet onnistuu paitsi minun. Onneksi meillä on jo kuitenkin yksi lapsi ennestään, mutta kakkosta on tahkottu pian vuosi.

Sekin myös ärsyttää kun ihmiset huutelee heti pitkin mailmaa kun ovat raskaana ja itse olen ihan kauhuissani pelkästä ajatuksesta jos olenkin raskaana, enkä varmastikaan kerro juuri kenellekkään siitä ennen kuin ollaan varmemmilla viikoilla. Toki olen aina onnellinen että olen raskaana mutta silti pelko menetyksestä on aivan kauhea.

Enkä tietenkään kenellekkään toivo missään nimessä keskenmenoa, mutta olen vaan katkera että miksi meillä ei onnistu.

Kyllä silti olen aina pystynyt vähän iloitsemaan toisten uutisista ja onnittelemaan mutta omassa yksinäisyydessäni sitten itkeskelen omaa huonoa tuuria. Ja todella vaikeaa mulla on ollut näiden ystävien seurassa olla. Meillä on onneksi niin kiireinen elämä ettei pahemmin keritä kenekään luona kyläilemään. Hyvä syy tavallaan vältellä :(

Olen samaa mielta, etta tama on tosi hyva keskustelunaihe. Erityisesti mielestani pitaisi valtella sellaisia "ekalla tarppasi" tyyppisia ilmoituksia. Tietysti sita on iloinen siita, etta ystavilla raskaaksi tuleminen onnistui niin helposti, mutta useimmat yrittavat lasta monta kiertoa. Kun yritys on viela kaynnissa harva asiasta puhuu ja nain muodostuu kasitys siita, etta kaikki tulevat raskaaksi ekoilla yrittamisilla.



Itse jouduin hieman painvastaiseen tilanteeseen. Nimittain mina olin se joka kerroin raskaudesta tutuille. Asia paljastui sattuneesta syysta aivan ensimmaisilla viikoilla. Sain vasta myohemmin tietaa, etta kyseinen pariskunta oli yrittanyt lasta jo vuoden paivat. Itsellani oli ihan kauhea olo heidan puolesta ja harmitti, etta he jotuivat todistamaan meidan ensireaktioita. Mutta en olisi asiassa voinut toimia mitenkaan muullakaan tavalla. Pointtina on, etta joskus raskaanaolevan on myos vaikea kertoa asiasta ystavalle, jolla toive tulla raskaaksi.



BT

"Edellisessä elämässäni" kärsin lapsettomuudesta muutamia vuosia. Tämä oli siis edellisen mieheni kanssa. Meille sitä lasta ei koskaan siunaantunut ja parisuhdekin kuivui kokoon kaiken sen tuskan keskellä.

Niihin aikoihin sisarukseni saivat lapsia kerran vuodessa... Ensimmäinen meni vielä ihan ok, toisen kohdalla nikottelin, mutta olin heidän puolestaan onnellinen. Kolmas olikin jo tosi kova paikka. Menin sairaalaan tietysti katsomaan pientä, mutta jouduin poistumaan muutaman minuutin jälkeen huoneesta kun tuli niin huono olo. Kuvotti ja itketti. Siihen mennessä kaikki meidän perheestä jo tiesi meidän ongelmasta ja hoidoista, eikä kukaan katsonut mua pahalla. Mutta itseä hävetti.

Vasta kun tämä pienin oli pari vuotias ja erosin miehestäni, aloin kiintyä häneen enemmän. Nyt hän on omalla ihanan valloittavalla persoonallaan vallannut sydämeni.

Siltikin. Vaikka elän jo uudessa parisuhteessa, eikä lasta ole vielä edes aloitettu yrittää, tuntuu, että muiden vauvauutiset satuttaa. Pelottaa, joudunko siihen samaan uudestaan ja miten jaksan sen.



En tiedä mahtoiko tämä vuodatus tulla väärään paikkaan, mutta kyllä helpotti saada tuoda asia esille...lähinnä itselleni. Olen haudannut tämän asian muun pahan olon takia syvälle ja nyt tuntuu, että olisi korkea aika ottaa se kaapista ja käsitellä loppuun.



Tämä on ehdottomasti tosi tärkeä aihe.

Olen jo edellisessä suhteessani halunnut lasta. Yli viiden vuoden suhde alkoi rapisemaankin juuri syystä, ettei suhteen toinen osapuoli lasta halunnut sillä hetkellä.(ehkä haluaa joskus; milloin joskus..??sitä ei tiennyt ehkä ei koskaan enää) Nyt uudessa suhteessani tuntuu ajatuksesta tulleen minulle melkein jo "pakkomielle". Tahtoisi kiiruhtaa ajan edelle. Suhde on aika tuore,joten olisi kai järjen vastaista edes harkita moista vielä. Tuttavien vauvauutiset, kasvavat suloiset mahat, suloiset lapset.. ym ym. saavat mielen apeaksi. Tuntuu että joka paikasta tulee vastaan odottavia äitejä, pieniä vauvoja; kauppakäynnit on välillä itkun pidätystä.



Olen todella onnellinen; mutta kateellinen toisille, vaikka tiedän, että ehdin vielä saada oman onneni. olen vältellyt pienten lasten syliin ottamista, koska se riipaisee todella syvältä. Ilmeisesti oma biologinen kello on siirtynyt juuri siihen asentoon... ;)

Itsellä on todella tuskaista käydä kylässä vauva-perheissä ja muutenkin kuulla odotus-uutisia. Lisäksi tämän tästä saa kuulla kyselyjä tyyliin "koskas teille tulee vauva". Yritetty on jo pian kolme vuotta. Tuntuu, ettei ihmisillä ole minkäänlaista hienotunteisuutta. Joskus olen kieltäytynyt tulemasta katsomaan vastasyntyneitä mieheni mukana.

Todellakin se on kamalaa. Ja ihanaa, ja kamalaa, ja varsinkin hirveetä.



Meillä on yli vuosi yrittämistä ja yksi keskenmeno takana, ja olin sitten tuossa pari viikkoa sitten siskon synttäreillä. Sinne sitten tuli joku hänen kaverinsa, jolla oli mukavan pyöreä maha -ehkä semmoinen kuin minulla olisi ollut. En arvannut, että ottaisi niin koville. Koitin pitää pokkaa ja siirryin kauemmas istumaan (se maha-nainen tuli vielä istumaan ihan viereen ja sisko siihen kyselemään voinneista ja potkuista). En voinut olla, menin vessaan rauhoittuakseni ja aloin itkeä pohottaa. Piti sitten keräillä itsensä ja sanoa, että pitää mennä kun on yksi juttu joka unohtui.



Muutenkin vilkuilen kaupungilla ja yliopistolla ihania mahoja ja vauvoja, enkä kykene katsomaan synnytyksiä telkkarista. Ne Sairaala-sarjat olis minusta varmaan mielenkiintoisia, mutta niissä on aina pieniä vauvoja, enkä tahdo katsoa.



Ja sitten vielä kaverit on alkamassa yrittämään, melkeen kaikki peijjakkaat! :DD Niin kohta niitä vauvoja pukkaa ovista ja ikkunoista, vaan ei meille.



Tulipa pitkä juttu, lukekaa huumorilaseilla.

Lähipiirissä ei onneksi ole vielä suunnatonta määrää odottajia, mutta muutamia kyllä, sekä vauvan lähiaikoina saaneita.



En enää laske kiertoja, sillä niitä on ollut jo varsin monta. Kokonaista vuotta ei kuitenkaan ole vielä yritetty, joten tokihan toivon, että mekin pääsisimme odottamaan "pian" - asia vain on osoittautunut pitkällisemmäksi kuin olin ehkä alitajuisesti ajatellut. Olin varautunut odottamaan kuukausia, puoli vuotta... Mutta nyt mennään niillä rajoilla, että olen alkanut tietoisesti työntää asiaa taka-alalle pysyäkseni kasassa. Sitten ystävien tai tuttujen uutiset pompauttavatkin asian esiin!



Huomaan, että tunne on hiipivä ja kasvaa sitä mukaa, kun oma yritys vain jatkuu ja jatkuu. Tuntuu _epäoikeudenmukaiselta_, että muut tulevat raskaiksi, mutta minä en. Olen tähän mennessä saanut pidettyä pokan. Otan mielelläni vauvan syliin, mietin, miltä tuntuisi, jos itsellä olisi sellainen... Mutta huomaan olevani koko ajan "vähemmän" kiinnostunut vauvoista tai niistä keskustelemisesta. Luulisin, että se on defenssini... En uskalla osoittaa enää kovin avointa kiinnostusta, koska "silloin ihmiset huomaisivat, että tämä on minulle tärkeä asia".

Olen vasta jonkin aikaa lueskellut näitä Vauvan keskusteluja, ja tällaista aihetta olen odottanut.



Minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni vauvakuume. Elän parisuhteessa rakastamani miehen kanssa, ja parisuhteemme toimii ja elämä hymyilee. Miehelläni on ennestään kaksi lasta, ja hän tuli isäksi kovin nuorena, joten hän ei ole valmis uuteen lapseen ihan vielä. Olemme keskustelleet asiasta ja yhteisesti sopineet, että olemme vielä sen verran nuoria, että keskittyisimme toistaikseksi uraan ja toisiimme.



Nyt kun ystävät ovat alkaneet perustaa perheitä, niin uuden iloiset uutiset tulevista vauvoista tuntuvat jotenkin katkeran suloisilta. Tietysti olen vilpittömästi iloinen ystävieni puolesta heidän vauvauutisistaan, mutta samalla mietin että miltä tuntuisi olla kerrankin itse se joka voi sanoa että "hei, iloisia uutisia: meille tulee vauva". Olen iloinen mieheni puolesta, että hän voi välimatkasta huolimatta viettää lastensa kanssa säännöllisesti aikaa, ja mieheni ja hänen lapsensa ottavat minut mielellään kaikkeen mukaan. Se ei vain aina ole niin helppoa innostua kaikesta puuhasta, koska ne lapset eivät ole minun. Hetkittäin tuntuukin pahalta, että mieheni voi nauttia omista lapsistaan, mutta minä en, koska meillä ei ole yhteisiä lapsia. Joskus jopa mietin, mitä jos mieheni ei myöhemmin haluaisikaan enää lapsia. En tulisi koskaan kokemaan sitä kadehdittavaa tunnetta mikä uusilla äideillä on.



Eli koville se toisinaan ottaa katsoa muiden vauvaonnea. Toivottavasti se joskus osuu omallekin kohdalle.