Syyllisyyden tunne, kun en käy usein vanhojen vanhempieni luona

Jatkan vielä, että kadehdin ihmisiä joilla on hyvät ja läheiset välit vanhempiinsa ja voivat kyläillä hyvillä mielin. Mulla joka vierailuun liittyy niin paljon ikäviä muistoja ja tunteita, että se on aina niin raskasta.

ap

Minulla on sama fiilis, et ole yksin.

Vähän sama juttu itsellä. Käyn liian harvoin, vaikka asuvat suht lähellä, koska en vaan jaksa heitä. Usein tulee jotain loukkaavia töräyksiä esim. ulkonäöstäni tai perheestäni. Tai sitten rupeavat keskenään riitelemään ja minä jään siihen väliin tuomariksi. Kaikki aloitekyky on molemmilla mennyt ja terveys rapistuu koko ajan. Silti eivät halua ostaa palveluita, muuttaa soveltuvampaan asuntoon tai tehdä esim. edunvalvontavaltuutusta. Raskasta asioida heidän kanssaan. Samalla tunnen kuitenkin syyllisyyttä siitä, että olen huono lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sama fiilis, et ole yksin.

Tämä on lohdullista kuulla.

ap

Lapsuuteni oli kamala. Molemmat vanhempani olivat fyysisesti väkivaltaisia ja lisäksi isäni oli juoppo. Kumpikaan heistä ei ole iän myötä muuttunut yhtään mukavammaksi. 

Tein pari vuotta sitten sen päätöksen, että en tapaa heitä enää. Minulla ei ole mitään velvollisuutta pilata omaa ainutkertaista elämääni sillä, että menen säännöllisesti paikkaan, jossa vanhat traumani aktivoituvat ja jossa minua kohdellaan kaikin puolin huonosti.

Päätös oli vaikea ja syyllisyyden tunne oli aluksi musertava. Nyt parin vuoden jälkeen olen kuitenkin onnellisempi kuin koskaan. Kadun lähinnä sitä, että en tajunnut ottaa eroa vanhemmistani aikaisemmin.

Minulla on ok välit ja vanhentuva äitini alkaa tuntumaan kasvavissa määrin riippuvaiselta kun odottaa minun keski-ikäisen lapsensa käyvän melkein joka päivä kylässä. Minua tämä jotenkin rassaa henkisesti kun ei ilmeisesti ymmärrä ettei ole kovin tervettä olla niin napanuorasta kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuteni oli kamala. Molemmat vanhempani olivat fyysisesti väkivaltaisia ja lisäksi isäni oli juoppo. Kumpikaan heistä ei ole iän myötä muuttunut yhtään mukavammaksi. 

Tein pari vuotta sitten sen päätöksen, että en tapaa heitä enää. Minulla ei ole mitään velvollisuutta pilata omaa ainutkertaista elämääni sillä, että menen säännöllisesti paikkaan, jossa vanhat traumani aktivoituvat ja jossa minua kohdellaan kaikin puolin huonosti.

Päätös oli vaikea ja syyllisyyden tunne oli aluksi musertava. Nyt parin vuoden jälkeen olen kuitenkin onnellisempi kuin koskaan. Kadun lähinnä sitä, että en tajunnut ottaa eroa vanhemmistani aikaisemmin.

 

Kyllähän fyysinen väkivalta on hyvä syy katkaista välit kokonaan. Mun vanhemmat ei olleet väkivaltaisia, mutta perheen ilmapiiri oli ahdistava vanhempien ongelmien takia. Sen takia on niin hankala perustella itselleen sitä, että ei käy kylässä. Varsinkin kun mun vanhemmat ei itse tajua, että mulla on traumoja heidän takia.

ap