Lue keskustelun säännöt.
Loppuelämä yksin, koska olen liian erilainen
16.03.2024 |
Mietin tässä, että pitäisikö olla ennemmin sinkku loppuelämä. Tuntuu, etten löydä vierelleni ihmistä joka voisi antaa yhtä paljon, eli kaiken, suhteellemme. Mielestäni yhteisten arvojen kautta voi rakastaa toista täydellisenä ja olla täydellinen myös toiselle. Silloin ei halua muuttaa toisen ulkonäköä, arvoja ja olemusta vaan haluaa sen toisen juuri sellaisena miten hän itseään siinä hetkessä ilmentää. Tällaisessa rakkaudessa ja seksuaalisuudessa ei haaveilla muista vaan halutaan yhdessä toteuttaa elämää ja seksuaalisutta, tykäten juuri siitä miten se yhdessä näyttäytyy. Haluan omistautua ja että toinen omistautuu minulle, ikuisesti. Itse tätä haluan ja siihen pystyn, mutta vierelleni ei ole löytynyt ketään joka samaa haluaisi tai siihen pystyisi. Ajatukseni ovat kaikkien mielestä sairaita. Ikääkin jo on, joten loppuelämä yksin näyttäytyy hyvin todennäköisenä. Ehkä elämäni olikin turhaa.
Kommentit (18)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Googlaa AI Companion. AI ei välitä siitä kuinka erilainen olet.
Minäkin joudun olla yksin. En ole ikinä ollut edes treffeillä tai suudellut naista. Minun ongelmani on taas se, että en kelpaa kenellekään. Pituus 163cm ja olen ruma.
M38
Samoja ajatuksia.
Elämään voi silti löytää jotain mielekkyyttä, tarkoituksellisuudesta en osaa sanoa.
Tekee ja nauttii niistä asioista, joista pitää (* itseä kiinnostavat asiat, harrastukset yms.).
Olisihan se hienoa, joskus välillä jakaa elämää jonkun kanssa.
Ei vain löydy ketään, joka tähän sopisi rinnalle paremmin kuin hyvin.
Kenelle riittäisi.
Mutta tämä elämä meni nyt näin, ei voi mitään.
Täydellistä ihmistä ei ole, ihminen on aina vähintäänkin keskeneräinen. Monet kuvittelevat olevansa uniikkeja hiutaleita, not.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omalla kohdallani on ongelmana, että en varmaan enää edes jaksaisi toisen ihan jatkuvaa seuraa.
Enkä kuitenkaan mitään ihan pinnallistakaan, niitä on nähty.
Ja sitä, että toinen lupaa vaikka ja mitä.
Varsinkin, että oikeasti välittää.
Sitten jo vedetäänkin matto jalkojen alta...
En ymmärrä, miksi jotkut ovat tuollaisia.
Haluan sinut...Jaa, mutta enpäs haluakaan!
Mäkin tahtoisin sellaista kokonaisvaltaista kumppanuutta, jossa voitaisiin jutella kaikesta, olla toisillemme parhaat ystävät, rakastaa toisen fyysisiä ominaisuuksia virheineen, ja niitä henkisiä ominaisuuksia myös, haluaisin riittää puolisolleni, mutten riitä. Hän tykkää pornosta, hän on kertonut etten ole muuta kuin sattumaa, että maailmassa on sopivia muita paljon. En usko hänen ihailevan minua millään lailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ymmärrä miten jotkut voi noin vaan mennä suhteeseen ja "antaa kaikkensa" kun itse olen niin varautunut kaikkien kanssa, enkä millään pysty heittäytymään täysillä. Aina takaraivossa kytee jotkut kauhuskenaariot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomessa on ehkä tuo meno, jos ne hyvät on jo varattuja täällä suureksi osaksi. Mutta maapallolla ja laajemmassa mittakaavassa löytyy varmaan samaan suuntaan ajattelevia. Kyllä Suomessakin vielä ajatellaan että uskollinen kumppani on kiva. Moni käyttää alkoholia ja on menevä? Tosin ei kai haluta että toinen omistaa toisen, että on kuin kontrollissa tai jonkin vallassa. Että on oma elämä. Ettei tule avuton jos toinen ei olekaan siinä vieressä just jossain.
Vierailija kirjoitti:
Täydellistä ihmistä ei ole, ihminen on aina vähintäänkin keskeneräinen. Monet kuvittelevat olevansa uniikkeja hiutaleita, not.
Joku voi olla jollekin ainutlaatuinen.
Mutta nykyaikana näin ei saa sanoa, juuri siksi että annetaan tavallaan oikeutus suhteesta suhteeseen lentelylle.
Se on juurikin henkisesti vajaiden ihmisten käytöstä, itsekkyyttä ja vastuuttomuutta muista.
Tällaiset ihmiset eivät osaa rakastaa ja seuraavat hetken himojaan.
Ja ok, jos teet sen selväksi mahdolliselle kumppanille heti, ennen suhdetta.
Kannattaa katsoa peiliin ja miettiä, miksi on mikä on.
Harvat siihen vain kykenevät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tosiaan mitään kontrollia, kavahtakaa tämmöistä ja älkää suostuko!
Jos joku, oli sitten mikä suhde tahansa niin tuollainen ei johda mihinkään hyvään.
Toisen pitää toivoa ja haluta sinulle hyvää.
Riitoja tulee ja menee.
Nekin voidaan hyvässä suhteessa selvittää.
Kannattaa yrittää opetella empatiaa yms.
Aina ei pysty ymmärtämään toisia täysin, mutta yrittäminenkin on edes jotain.
Mä haaveilen samasta. Tiedän että olisin oikeasti hyvä kumppani, mulla olisi niin paljon rakkautta annettavana! Varmasti joku mies osaisi sitä arvostaa mut missä hän kulkeekaan.
Mua hämmentää miks sun ajatuksia on pidetty sairaina? 😳
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut ihmiset tuntuu ihan yleisesti tyytyvän elämässään vähempään.
Ja se on ihan ok, jos se on sille ihmiselle ok.
Ja tyytyväisyyttä sitä itsekin kokee, ainakin välillä.
Mutta joskus haluaisi edes hieman enemmän...
Tätä ei vaan voi oikein sanoa ääneen, koska saa heti kuulla olevansa "vaativa".
Juu, onko se sitten liikaa vaadittu että kumppanilta odottaa uskollisuutta ja hyvää kohtelua...
Edes näitä.
Jossain kohtaa tulee se kohta, kun ihmisten käytöstä ei vaan enää jaksa.
Silloin on parempi olla yksin.
Tuo ikuisen omistautumisen ajatus kieltämättä kuulostaa vaativalta ja tukahduttavalta. Kiinnostaisi kuulla, mitä sinulle molemminpuolinen omistautuminen tarkoittaa? Miten tuollaisessa suhteessa kumpikin voi säilyttää oman personallisuuteensa, jos suhde on aina ja ikuisesti etusijalla? Vai onko suhde joku symbioosi?
Tosi moni sotkee tähän aitoon elämänkumppanuuteen kuvitelman kontrolloinnista, omistuksenhalusta ja läheisriippuvaisuudesta ja siksi kavahtaa ajatustakin tällaisesta yksiavioisesta parisuhteesta.
Aidon elämänkumppanin kanssa se yhdessäolo nimenomaan on täydellisen vapaaehtoista molemmilla kun kummallakin on sama tunne siitä että toisen kanssa on kivempaa kuin yksin ja/tai vaihtuvien kumppanien kanssa. Toinen on just täydellinen itselle just sellaisena kuin on ja yhdessä on kiva olla.
Vierailija kirjoitti:
Minä en ymmärrä miten jotkut voi noin vaan mennä suhteeseen ja "antaa kaikkensa" kun itse olen niin varautunut kaikkien kanssa, enkä millään pysty heittäytymään täysillä. Aina takaraivossa kytee jotkut kauhuskenaariot.
Omasta näkökulmasta tosiaan vaikuttaa siltä, kuin heiltä puuttuisi itsesuojeluvaisto kokonaan. Vaikka selkäänsä saaneet edellisessä suhteessa niin jostain kuitenkin aina löytävät sen lapsenomaisen naiiviuden minkä voimin syöksyä taas seuraavaan suhteeseen kuin uuteen kokemukseen. Itsellä taas tuntuu että painun huonojen kokemusten myötä aina vaan syvemmälle mistä on vaikea päästä pois.
M vai N?