Mikä siinä GRADUSSA on niin vaikeaa? Kun ahdistaa ja ihmiset ei saa sitä tehtyä?

Tein itse gradun oikeustieteestä. Kai se ahdistus vain on ison yhtäjaksoisen työn tekemisen alottamisen vaikeus, miten mukavaa se olisikaan jos gradun olisi voinut pilkkoa osiin. Itse vetkuttelin tekemistä muutaman vuoden kunnes toisen lapsen laskettuun aikaan oli muutama kuukausi. Sitten iski tajuntaan,että kahden lapsen kanssa hommasta ei varmaan tulisi mitään. Niinpä sitten tartuin apinanraivolla työhön ja valmista tuli alle kuukaudessa , no arvosanaksi sain vain 7 mutta tulipahan tehtyä ja maturiteetinkin ehdin tehdä ennen lapsen syntymää

kokonaisuudeksi. Tähän kompastuu moni työ. Toisena vaikeutena monilla yliopisto-opiskelijoilla on liika itsekriittisyys. Pelottaa ruveta kirjoittamaan, jos ei ole kaikista vastauksista jo etukäteen varma.

Nimim. Oman gradunsa tehnyt ja useita ohjannut...

Yksi vaikea asia tietty on aiheen keksiminen, ku meidän ainakin piti se itse keksiä (joka tiedekunnassa ja aineessa ei tarvitse). Lisäksi tein koko gradun työn ohella, eli olin jo täyspäiväisesti töissä. Itselläni on kova itsekuri, joten se onnistui ihan hyvin. Muutamalla kaverillani ei itsekuria ole, ja heillä onkin gradu tekemättä ja töissä ovat.

niin se vaan alkaa tuntua yhä kauheammalta ja mahdottomammalta. Jos joku proffa tms. on antanut aiheen, joka ei oikein nappaa, niin aika helposti tulee toivoton olo, sellainen että ¿olen tyhmä enkä pysty valmistumaan yliopistosta¿ jne.

Amk:ssa on pakko tehdä lopputyö, jotta saa paperit. Yliopistosta voi ottaa kandin paperit ulos, jos maisterin tutkinto ei tunnu välttämättömältä.

ja pelottavana, ja juuri se itsekriittisyys. Lisäksi se vaatii enemmän itsenäisyyttä kuin opiskelu yleensä, ohjaus yliopistolla kun joskus on täysin olematonta, eli keksit aiheesi, mikä on edes tieteellisesti perusteltu aihe, mikä on sen tieteellinen viitekehys eli mistä saat teoria-osaan taustaa, mitä menetelmiä käytät jne. Alkuun se tuntuu aika musertavalta. Ehkä se on helpompaa jos pääsee mukaan tutkimusryhmään, silloin jonkinlaista ohjaustakin löytyy, ja hyvä aihe.



Mutta jälkikäteen se tuntuu aika pikkujutulta, eikä työ ollut vaikeaa kun vain alkuun pääsi.

tieteellisesti. Graduaiheen päättämisestä mulla meni 1,5kk siihen kun aihe hyväksyttiin ja ohjaajat määrättiin, ja siitä 3kk siihen kun yritin varailla itselleni tiloja kokeellista osuutta varten. Kirjoitustyö pääsi alkamaan siis vasta noin 10kk kuluttua aiheen valinnasta, ja siinä vaiheessa voit kuvitella, että sekasortoista oli.



Itselläni gradun etenemistä vaikeutti puolen vuoden kokeellinen osuus, jonka kokonaisuudessaan vietin labrassa pöpöjen parissa. Oli toki selvää, mitä tutkin ja miksi, mutta kirjoitusvaiheessa pitikin sitten jo analysoida tuloksia mm. aivan ihanalla SPSS -ohjelmalla, mikä vei aikaa kyllä. Eli ei se gradun tekeminen aina ole pelkkää kirjoittamista ja lähdeaineiston keräämistä, vaan ainakin meillä kokeellinen osuus oli pakollinen. Kokonaisuudessaan tein gradua 1,5v, mistä kirjoitin siis noin puoli vuotta. Kirjoitusvaiheessa alku oli hankalaa, kun piti valita näkökulmia (aineistoa oli jo aika paljon), mutta toki se siitä sitten selkeni.

Gradun teko tarkoittaa opintojen loppumista. Mä en halunnut valmistua ilman työkokemusta, joten siirsin aloitusta vuodella. Olen ratkaisuuni tyytyväinen.



Yliopisto voi olla kuten Idols. Voit vilpittömässä mielessä tehdä paljonkin työtä, johon uskot, joka on susta hyvä, uskot ideaan, ja sitten, proffa sanookin että ei hjuva, ja teet kaiken alusta.



Yliopisto opettaa kriittiseksi. Omalle työlleen tulee todella kriittiseksi. Meille seminaarivaiheessa opetettiin, että tieteellisen työn jokainen lause ja väite tulee voida perustella. Joten kovin montaa sivua et päivässä saa aikaan tekstiä, jonka jokaisen sanan takana voit seistä.



Gradu on iso kokonaisuus. Se ei ole vain kirjoittamista. Suurin työ minusta on aiheen rajaus, suunnittelu, aiheen rajaukset arviointi ja muuttaminen, rajauksessa pysyminen, riittävän materiaalin hankkiminen, aiheen monipuolinen tarkastelu. Tarkoitus ei siis ole tehdä referaattia olemassa olevasta kirjallisuudesta, vaan tutkia aihettaan aiempaa tutkimusta hyväksikäyttäen.



Epävarmuutta lisää se, että jos työn alussa jokin tutkimuksellinen valinta menee pieleen, koko loppu, hyväkin työ, alkaa kallistua vinoon. Alat siis epäillä jokaista valintaasi, mihin se voikaan vaikuttaa.



Lisäksi urbaanilegendat iskevät epävarmempiin: " Mun kaveri teki kuukaudessa gradun ja sai laudaturin" . " Mun kaveri heräsi aina aamuneljältä tekemään gradua kun oli töissä ja kolme alle kouluikäistä lasta" .



Olipas mukava kirjoittaa välillä tällaistakin gradusta!

Jos koettaa noudattaa ohjeita/toiveita ja keksii vielä hienon (uuden)tutkimuskohteenkin, on hommaa ihan oikeasti.



Itse tein kamalan Geen ;) 90-luvulla ja harvinaiselta alalta lähteiden metsästys oli mielivaltaista - kun artikkelit eivät olleet tietokoneilla noin vaan, vaan istuin kirjastojen varastoissa selailemassa lähedeluetteloita ja tiirailin mikrokortteja! (puistatus).



Aihe kiinnosti ja vaikka joskus päätin, että kunhan menis läpi, oli vaikea eli mahdotonta tehdä nopeasti ilman niitä lähteitä.



Lopullinen kirjoittaminen ei ollut se ongelma - senkun kirjoitin, mutta kyllähän pikkutarkalla luonteella siihenkin aikaa tuhraantui.



Siis energiamäärällä, jonka graduun käytin olisin kevyesti lukenut toisen pääaineen gradua vaille valmiiksi.

Eikä mulla siis ollut kovat tavoitteet - koetin vaan täyttää vaatimuksia.

Toki tunnollinen luonteeni teki sen, että G olikin sitten tosi hyvä (laitoksen paras sinä vuonna), mutta koetin kyllä vaan saada sen siitä aiheesta valmiiksi.

Ei kirjoita sitten turhaan?



Ongelmat kuulostaa samoilta kuin amk:n lopputyötä tehneenä pohdin. Meillä tosin aika tulee vastaan ja pakottaa tekemään.

Mutta suurin osa oman oppilaitoksemme töistä on 70 sivuisia, yli 100 harvemmin.

ei ohjaus aina ole sitä mitä toivoisi. Voi kysyä, muttei ehkä saa vastausta. Ohjaus voi olla lähinnä gradun arvostelu ja tarkastus. Yliopiston tehtävä nääs kun on monen professorin mielestä tutkia eikä opettaa. Tässä on varmaan yksi selvä ero AMK-kouluihin.

jolloin pitäisi työskennellä itsenäisesti. Se tuottaa sitten vaikeuksia. Toinen kompastuskivi voi olla puutteellinen ohjaus.

Luulen, että ongelma on se, että deadlinea ei ole. Siten sitä voi vetkuttaa. Itse jätän vielä nykyäänkin kaiken ikävän viimeiseen hetkeen. Teen vasta sitten kun on ihan pakko. Kun laskettuaika läheni, valmistui gradukin.

Työn ja lasten ohella on vaikeaa löytää aikaa, jolloin saa todella keskittyä graduun. Riippuu varmasti alasta ja tiedekunnasta, mutta ainakin omassa gradussani on esimerkiksi iso urakka tutkimushaastattelujen tekeminen ja purkaminen. Siihen pitäisi löytää aikaa arkisin (haastateltavat viikonloppuisin harvoin tavoitettavissa), ja tällä hetkellä mahdotonta. Teoriaosuuden pohtiminen, lukeminen ja kirjoittaminen sujuu ok, kun sitä voi tehdä iltaisin ja viikonloppuisin.

se gradun tekeminen ahdistaa ja viivästyy.

Tästä tuli tunnolliselle ihmiselle ihan hillitön kynnys saada aikaiseksi edes tutkielmasuunnitelmaa ja kun ohjaus oli aivan ala-arvoista (tai olematonta) niin siihen se sitten jäi. Työelämä vei mukaansa.



Ehkä sitten eläkkeellä seuraava yritys.

oma lukunsa ovat kieltenopiskelijat, jotka joutuvat kirjoittamaan gradunsa ties millä kielellä ; )... totta kai juuri sitä kieltä on monta vuotta opiskeltu, ja se pitäisi jo hyvin hallita, mutta se ei silti ole oma äidinkieli.

Ja opettanut tieteellistä kirjoittamista, ohjannut muutamia graduja ja älyttömän läjän seminaaritöitä, eikä minulle ole ikinä täysin valjennut mikä siinä niin vaikeaa on.



Ohjaajan kannalta hankalia tapauksia ovat sellaiset, joilla G:n tekeminen on viivästynyt syystä tai toisesta - " Putkiopiskelijat" yleensä vetävät gradun samaan höökiin seminaarityön perään, mutta kun kuvaan astuu työn tekeminen, lapset tai muut viivyttävät tekijät, tulee yleensä ongelmiakin: motivaatio, epävarmuus kyvyistä jne.



Lisäksi omalla alallani suurin osa opiskelijoista on ns. kilttejä tyttöjä, joilla muodostuu helposti neuroosiksi itsensä pitäminen tyhmänä: vaikka koulumenestys olisi ollut kuinka hyvä, uudenlaisen työskentelytavan (itsenäinen, systemaattinen) omaksuminen tuottaa vaikeuksia. Tässä vaiheessa ohjaajan tuki (tai miksei vertaistukikin) on ensiarvoisen tärkeää. Miehillä näitä ongelmia ei juuri tunnu olevan - päin vastoin, luulevat itsestään helposti liikoja ja toisaalta eivät edes aseta välttämättä rimaa kovin korkealle.